torstai 16. lokakuuta 2014

Kaikki hyvin

Mitä mulle kuuluu? Ihan ok, ei mitään uutta. 



Paitsi että. Nykyinen lääkitys (ketipinor) pitää mut tokkurassa. Koulu menee päin persettä, koska en oo aamuisin ajokunnossa lääkkeiden takia. Todellisuudentaju on välillä ihan vitun heikko. En tunne mitään. Tai sitten tunnen pelkkää kipua. En edes tiedä mitä narkkariveljelleni kuuluu. Valheita valheiden perään. Alzheimerista kärsivä mumma ja dementoitunut paappa asuvat kahdestaan omakotitalossa. Mumma ei enää tiedä mikä päivä tänään on ja se käy joka päivä kaupasta hakemassa kissanruokaa. Kivut on sietämättömiä, toisinaan en pääse edes sängystä ylös ja käveleminen on puhdasta helvettiä. Työnarkomaanivanhemmat on ihan loppu. Ei nekään ihan oikeasti kaikkea jaksa. Mun yöpöydänlaatikko on niinku 90-vuotiaalla muorilla. Täynnä erilaisia pilleripurnukoita ja laatikoita. Punaisia kolmioita ja varoitustekstejä. Ja nyt - kirsikkana kakun päällä. Joudun ottamaan pari tonnia opintolainaa eikä mulla ole muita vaihtoehtoja.

Joko nyt saa sanoa, että ''mä en vittu jaksa enää''?  Että mä haluan kuolla? Oonko mä oikeutettu siihen? No en tietenkään. Pitäishän mulla vähintään olla syöpä (mistä tuota tietää, magneettikuvaus on parin viikon päästä), ebola, seittemäntoista itsemurhayritystä ja puoli sukua tukehtunu Putin-juustoon. Paitsi ai niin, nythän mä unohdin kokonaan kehitysmaiden lapset ja teiniäidit. Saatana.



Onks pakko vaikkei taho?
-Eeva

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Juhlia, juhlia...

IMG_9584
IMG_9591
IMG_9607
IMG_9633
IMG_9643
IMG_9650
IMG_9657
IMG_9663
Suvun kesken perinteeksi muodostetut Syksyyset syömingit tuli vieteltyä jo 13. syyskuuta, mutta jostain syystä nää kuvat on jääny dumppaamatta tänne. Perinteiseen tyyliin taas hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa, saunomista, asiallisia maljapuheita (''arvon kanssanisäkkäät'') ja rentoa olemista. Ainut suorittamatta jäänyt homma oli se jokavuotinen muovituolin paskominen. Nauttikaa siis vaikkapa Juhan tyylipuhtaasta suorituksesta viime juhannukselta.
IMG_9859-001 Perjantaina tuli pidettyä 18-vuotispippalot (glitterbarbin homobileet) vuokramökillä Autionmaassa. Kuvasaldoa kertyi kokonaiset 15 kuvaa, joista tässä on ainut juuri ja juuri julkaistava versio... Pukukoodi oli siis mahdollisimman järjetön. Vieraat kastettiin glitterillä ennen ku oli mitää asiaa mökkiin sisälle. Musta tuntuu että paskon glitteriä seuraavan viikon. Tällä kertaa sentään muistan koko kekkerit, enkä sammunu kaiteelle oksentamaan kello seittemältä niinku samaisessa paikassa pidetyissä sweet sixteen -pippaloissa kaks vuotta sitte. Hyvä minä.

Glitteriä paskova yksisarvinen kiittää ja kuittaa. Jatkakaa.
-Eeva

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

KAHDEKSANTOISTA

Aion olla tänään itsekäs. Kirjoitan nimittäin siitä, että mulla on tänään syntymäpäivä.

Kenellekään nyt ei varmasti tuu yllätyksenä, että ei tää elämä sen hohdokkaammalta tunnu kuin eilenkään, kun olin vielä alaikäinen. Lapsi, holhottava kakara, joka ei ole vielä kykeneväinen tekemään itsenäisiä päätöksiä. Ihminen, joka tarvitsee kasvatusta, tukea, ohjausta ja apua. Rääpäle, joka tarvii huoltajien allekirjoituksen joka ikiseen viralliseen paperinpalaseen. Olento, jolla ei ole mitään yksityisyyttä, vaan huoltajilla on oikeus tietää kaikki.

Nyt olenkin sitten yhtäkkiä itsenäinen, täysi-ikäinen aikuinen. Ihminen, joka kykenee itsenäiseen elämään, päätöksentekoon, huolehtii itse omat asiansa ja käyttäytyy rauhallisen aikuismaisesti ja asiallisesti. Ei tarvitse enää lupaa keneltäkään ja ottaa suuren määrän vastuuta ja velvollisuuksia vastaan.

En mä ole aikuinen. En lähelläkään. Oon ihan keskenkasvunen kakara vielä. Teini. Vaikka mä nyt itse voinki hakea light-mansikkasiiderini ja tupakkini kaupasta, ei se tarkoita että olisin jotenkin aikuinen. Voisin suorittaa autokoulun, mutta eihän mulla ole rahaa enkä halua että vanhemmat joutuu sitä kokonaan kustantamaan. Täysi-ikäinen ja aikuinen on kaks täysin eri asiaa. Mä olen niistä vain toinen.

Mua vituttaa harvinaisen suuresti ne teinit, jotka täyttää 18 ja luulee sen jälkeen olevansa niin helvetin aikuisia. Juostaan onneloissa ja tissibaareissa juoden cosmopolitania ja sex on the beachia minkä ehditään. Haistatellaan vittua koska ''ähähähä mä oon aikuinen'' ja ajellaan isin ostamalla valkoisella bemarilla. Niin, aikuinen. Kyllä.

Menin eilen ennen kahtatoista nukkumaan. Heräsin tänään yhdeksän aikoihin, eikä ajatus kulje kuten tekstistä ''ehkä'' saattaa huomata. Tänään ajattelin leipoa perheelleni ja muutamalle sukulaiselle kakkua. Villi ja vitun vapaa -teinibileitä ajattelin viettää vasta viikon päästä.

Aikuinen vai aikuinen?
-Eeva

ps. Jos joku sattumoisin shoppailee just Nellyllä ja haluaa ilmaisen 7€, tässä ole hyvä :D

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

ISÄ

Mä halasin isääni. Ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen.

Pidempään lukijana olleet saattaa hatarasti muistaa mun aiemmin kirjottaneen siitä, kuinka mulla on ollu huonot välit vanhempiini, erityisesti isään. Pahimmillaan se tais olla tossa 15-16-vuotiaana ennen kuin muutin pois kotoa. Kukaan ei ymmärtäny toistaan, ei osattu keskustella ja aina joku rupes huutamaan. Syyteltiin, haukuttiin, riehuttiin ja kiristettiin. Aihetta käsitteleviä postauksia löytyy ainaki elokuulta 2012marraskuulta 2012 ja joulukuulta 2012. Lisää voi etsiä tagin avautuminen alta jos aihe kiinnostaa.

En oo pitkään aikaan pystyny olemaan isän lähellä lapsuudessa tapahtuneen väkivaltaisuuden takia. Jouduin välittömästi paniikin valtaan jos isä hipaisi mun kättä vahingossa kurkkupurkin kannella keittiössä. En pystyny halaamaan isää syntymäpäivänä, isänpäivänä tai edes silloin, kun perheellä oli vaikeaa huumeita käyttävän pojan takia ja piti olla toistensa tukena.

Ensimmäinen muistoni isästä on jostain 3. tai 4. ikävuoden paikkeilta. Itken ja huudan, etten halua pestä hampaita vaikka isä käskee. Lopulta väsyneellä ja muutenkin stressaantuneella isälläni palaa hermo ulisevaan kakaraan. Se hakee pihalta koivunoksia. Ne oksat jättää ilkeät, punaiset jäljet reisiin ja pakaroihin. Joudun itse pitämään mekkoani ylhäällä tai saan lisää raippoja. Huitoessaan raivon vallassa isäni uhkaa tehdä tämän vielä joskus työmiesten (=isän yrityksessä työskentelevien miesten) nähden jos en ole kunnolla. Itken hysteerisenä, pesen hampaat ja menen nukkumaan.

Samankaltaisia muistoja on ihan järjetön määrä. En varmasti enää edes muista niitä kaikkia. Kaks kertaa oon soittanu hätänumeroon jäätävän pelon vallassa (olin ala-asteella, ehkä 9- tai 10-vuotias) yrittäen kuiskata ja piilotella piharakennuksessa ettei isä saa tietää missä mä oon. Mut oli siis passitettu hakemaan niitä kuuluisia koivunoksia pihalta. Hätäkeskuksesta vastas joku ystävällinen nainen. Pyysin apua enkä tienny mitä mun pitäis tehdä. Ainut neuvo minkä sain, oli ''pyydä anteeksi isältäsi''. En ollu tehny mitää.

En ikinä saanu anteeksipyyntöä. Tai no - kerran. Itkin huoneessani taas jälleen kerran pidellen reisiäni, joissa oli vielä tuoreet jäljet näkyvillä. Kuulin, kun isä ja äiti jutteli olohuoneessa. Äiti yritti sanoa isälle, että ''mee nyt ja pyydä siltä anteeksi niin saat nukuttua ilman syyllisyyttä''. Isä tuli mun huoneeseen ja pyysi anteeksi. Vastasin itkunsekaisena, että ''nämä jäljet näkyy vieläki''. Isä vastasi karusti, silmiin katsoen ''Hyvä.'' ja lähti pois. En laskenu tuota anteeksipyynnöksi. En todellakaan.

Asia sai viimeinkin päätöksensä ollessani 14-vuotias. Olin päättäny, että seuraava kerta on viimeinen kerta. Sitten tuli se seuraava kerta. Menin heti seuraavana päivänä yläasteen terveydenhoitajan vastaanotolle ja kerroin asiasta. Kuraattorille (jolle tämmöset asiat yleensä kuuluu) en voinu puhua koska se on isän vanha kaveri ja sukulainen. Loppujen lopuksi terkkari otti sen kuraattorin työparikseen vaikka vastustelinkin asiaa. Tapahtumia puitiin yhdessä - minä, isä, äiti, terkkari ja kuraattori. Sen jälkeen isä ei enää koskenu muhun. Ei kertaakaan. Olin ylpeä itsestäni ku uskalsin vihdoinki tehdä asialle jotain.

En ikinä uskaltanu kotona puhua asiasta, koska pelkäsin että saan taas turpaani. En muutenkaan voinu osoittaa mieltäni jos joku asia vitutti. Olis taas saanu seuraavana päivänä selitellä mustelmia. ''Kaaduin rappusissa'' vaikka meillä on yksikerroksinen talo tai ''liukastuin jäällä'' keskellä kesää. Pelkäsin omaa isääni enemmän ku mitää. Muistan edelleen ku itkin joka kerta kun huomasin IRC-Gallerian (:D) blogimerkinnöiksi lisätyissä gallupeissa kysymyksen ''Mitä pelkäät?''. Tavallisesti siihen vastattiin pimeää, ahtaita paikkoja tai hämähäkkejä. Enhän mä voinu siihen vastata, että omaa isääni.

Asiaa puitiin psykologilla vielä sinä kesänä, kun olin just päässy pois yläasteelta. Uskalsin vihdoinkin ottaa asian sielä puheeksi. Kuinka ne muistot ahdistaa mua vieläkin. Uskalsin tehdä sen siksi, että tiesin ettei isä voisi raivostua sielä. Onhan se sentään rauhallisen maineen omaava kunniallinen yrittäjämies. Ei se voi pilata mainettaan riehumalla kunnallisessa terveydenhoitolaitoksessa. Yritin kivettää itteni ja olla itkemättä. En pystyny siihen. Siinä vaiheessa puhuttiin jo aika selkeästi traumoista. Muistan vieläki ku istuttiin sielä psykologin huoneessa jossa oli äärimmäisen epämukavat tuolit. En uskaltanu kattoa isää ku kerroin niiden tapahtumien vaivaavan mua vieläkin. Isä naurahti ivallisesti ja tokaisi, että eihän se oo edes koskenu muhun. Olin hetken hiljaa, vedin syvään henkeä ja pystyin vihdoinki huutamaan sille. ''Sä oot jumalauta lyöny mua.'' Kukaa ei sanonu sanaakaa.

Tapahtumien muisteleminen ja esimerkiksi tämän postauksen kirjoittaminen aikaansaa vieläkin pelonsekaisia raivontunteita. Jumalauta, iso mies hakkaa enkelikiharoitaan hypertelevää pikkutyttöä. Opin tätä kautta, että väkivalta on ainut keino käsitellä suuttumista, ja että on ihan oikein lyödä jos joku ei tottele. Siitä aiheesta voisinki taas kirjottaa ihan oman postauksensa, mimmonen perseenreikä oon ite ollu ala- ja yläasteella. Koulukiusaaja.

Viikko sitten lauantaina, ennen lähtöä sukujuhliin. Oltiin isän kans kahdestaan kotona ruokapöydäs. Juteltiin pitkään siitä, kuinka isällä on ollu vaikeeta ja ihan helvetillinen määrä stressiä. Siitä, kuinka sen elämäntyöksi kutsuttava yritys oli konkurssin partaalla 90-luvun laman aikaan ja se painoi monta vuotta, joulut ja juhannukset, 16-tuntista työpäivää ja onnistui pelastamaan yrityksensä. Jossain vaiheessa sille sit tuliki burnout ja se oli pitkään sairaslomalla. Ymmärsin jotenki ihan uudella tavalla sitä stressin määrää, mitä sillä ihan oikeasti on ollu. Ainahan se on paljo töitä tehny ja stressiä on ollu, mutta että se määrä on jotain ihan käsittämätöntä.

Samaisessa ruokapöytäkeskustelussa isä kertoi, että sitä jo kauan vaivannu sydänhermon vika (?) on pahentunu. Se ei saa enää kiivastua tai hermostua tai se saattaa jäädä viimeiseksi kerraksi. Se ei myöskään saisi rasittaa itteänsä liikaa, samaisesta syystä. Silti se painaa töitä ku hullu. Tajusin siinä samalla istumalla, että vittuako mä enää isälleni kiukuttelen ja kannan kaunaa. Menneet on menneitä eikä niitä voi enää muuttaa. Varmasti oon myös ollu maailman ärsyttävin kakara ja osannu kaivaa verta nenästäni. Näen edelleen (ja tuun varmasti näkemään vielä jatkossakin) painajaisia siitä kuinka isä hermostuu mulle ja käy käsiksi. Ja onhan mulla tavallaan syytäkin kantaa kaunaa, kun asiaa ei ikinä käsitelty tai pyydetty anteeksi. Seuraavana päivänä oltiin aina niinku mitää ei olis koskaa tapahtunutkaan.

En silti halua ottaa sitä riskiä, etten voi enää halata sitä ja kertoa että se on mulle äärettömän rakas ja tärkeä. Se on mun isä. Oltiin jo noustu ruokapöydästä ja siivoiltiin sitä. Se oli just laittamas tavaroita takas jääkaappin. Sanoin ''ja isä..?'' ku se ihmetteli ku jäin siihen paikoilleni kököttämään. Hengitin ulos ja halasin sitä sanoen ''sä oot mulle tärkeä''. En voi sanoin kuvailla kuinka helvetin hyvältä se hali tuntui. En panikoinu, jalat ei pettäny, pystyin hengittämään eikä tehny mieli juosta pois. Tuntui vaan hyvältä. Lämpimältä ja turvalliselta. Isä puristi mua ja kertoi kuinka hyvältä tuntui halata omaa tytärtään ja kuinka sen on ollu paha olla ku en oo siihen pystyny pitkään aikaan. Me molemmat itkettiin.

Rakas äiti sä taisit arvata, kenen verta oli mulla paidalla. 
Ei puhumalla kaikki selviä, ei ainakaan meidän perheessä.
Ei puhumalla kaikki selviä, ennen kuin on myöhäistä.
-Eeva

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Orange is the New Black

Ensimmäistä kertaa koko blogin pian nelivuotisen historian aikana ajattelin jakaa teille jotain loistavaa ajanvietettä. Nimittäin Netflixin uutuussarjan Orange is the New Black.
Orange Is the New Black on yhdysvaltalainen komedia-draamasarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä 11. heinäkuuta 2013. Sarjan päähenkilö Piper Chapman (Taylor Schilling) tuomitaan 15 kuukaudeksi naisten valtionvankilaan huumerahojen kuljettamisesta entiselle tyttöystävälleen Alex Vauselle (Laura Prepon) 10 vuotta aikaisemmin. Lähde: Wikipedia.
Tykästyin tässä siihen, ettei tää oo semmosta tyypillistä vankiladraamaa jossa karataan kynsiviilan avulla tai pukeudutaan vartijaksi ja marssitaan porteista ulos. Näyttelijäsuoritukset on ihan huikeita (varsinki toi yläpuolella oleva CrazyEyes eli Uzo Aduba) plus kuvaus ja editointi on hoidettu loistavasti. Tai no - tykästyin ja tykästyin. Alotin tän sarjan tuijottelun torstaina ja nyt (sunnuntaina) oon kattonu pian kakkoskauden loppuun... Taisin vähä jäädä koukkuun. Pian varmaan iskee se kamala mitä mä teen mun elämällä -fiilis, tiättekö, se joka iskee sillon ku joku hyvä sarja, kirja tai peli loppuu?
Tää sarja on nähtävillä ainaki Netflixissä, jonka saa ensimmäiseksi kuukaudeksi ilmaiseksi ja sen jälkeen se maksaa jotain alle 10€ kuukaudessa. Itse tosin ajattelin olla kettu ja lopettaa jäsenyyden sen ilmaisen kuukauden jälkeen. Jaksoja näyttäis olevan myös mm. youtubessa ja varmasti muutenki ympäri interneebelin ihmeellistä maailmaa.

Suosittelen vahvasti!
-Eeva