sunnuntai 21. syyskuuta 2014

ISÄ

Mä halasin isääni. Ensimmäistä kertaa yli viiteen vuoteen.

Pidempään lukijana olleet saattaa hatarasti muistaa mun aiemmin kirjottaneen siitä, kuinka mulla on ollu huonot välit vanhempiini, erityisesti isään. Pahimmillaan se tais olla tossa 15-16-vuotiaana ennen kuin muutin pois kotoa. Kukaan ei ymmärtäny toistaan, ei osattu keskustella ja aina joku rupes huutamaan. Syyteltiin, haukuttiin, riehuttiin ja kiristettiin. Aihetta käsitteleviä postauksia löytyy ainaki elokuulta 2012marraskuulta 2012 ja joulukuulta 2012. Lisää voi etsiä tagin avautuminen alta jos aihe kiinnostaa.

En oo pitkään aikaan pystyny olemaan isän lähellä lapsuudessa tapahtuneen väkivaltaisuuden takia. Jouduin välittömästi paniikin valtaan jos isä hipaisi mun kättä vahingossa kurkkupurkin kannella keittiössä. En pystyny halaamaan isää syntymäpäivänä, isänpäivänä tai edes silloin, kun perheellä oli vaikeaa huumeita käyttävän pojan takia ja piti olla toistensa tukena.

Ensimmäinen muistoni isästä on jostain 3. tai 4. ikävuoden paikkeilta. Itken ja huudan, etten halua pestä hampaita vaikka isä käskee. Lopulta väsyneellä ja muutenkin stressaantuneella isälläni palaa hermo ulisevaan kakaraan. Se hakee pihalta koivunoksia. Ne oksat jättää ilkeät, punaiset jäljet reisiin ja pakaroihin. Joudun itse pitämään mekkoani ylhäällä tai saan lisää raippoja. Huitoessaan raivon vallassa isäni uhkaa tehdä tämän vielä joskus työmiesten (=isän yrityksessä työskentelevien miesten) nähden jos en ole kunnolla. Itken hysteerisenä, pesen hampaat ja menen nukkumaan.

Samankaltaisia muistoja on ihan järjetön määrä. En varmasti enää edes muista niitä kaikkia. Kaks kertaa oon soittanu hätänumeroon jäätävän pelon vallassa (olin ala-asteella, ehkä 9- tai 10-vuotias) yrittäen kuiskata ja piilotella piharakennuksessa ettei isä saa tietää missä mä oon. Mut oli siis passitettu hakemaan niitä kuuluisia koivunoksia pihalta. Hätäkeskuksesta vastas joku ystävällinen nainen. Pyysin apua enkä tienny mitä mun pitäis tehdä. Ainut neuvo minkä sain, oli ''pyydä anteeksi isältäsi''. En ollu tehny mitää.

En ikinä saanu anteeksipyyntöä. Tai no - kerran. Itkin huoneessani taas jälleen kerran pidellen reisiäni, joissa oli vielä tuoreet jäljet näkyvillä. Kuulin, kun isä ja äiti jutteli olohuoneessa. Äiti yritti sanoa isälle, että ''mee nyt ja pyydä siltä anteeksi niin saat nukuttua ilman syyllisyyttä''. Isä tuli mun huoneeseen ja pyysi anteeksi. Vastasin itkunsekaisena, että ''nämä jäljet näkyy vieläki''. Isä vastasi karusti, silmiin katsoen ''Hyvä.'' ja lähti pois. En laskenu tuota anteeksipyynnöksi. En todellakaan.

Asia sai viimeinkin päätöksensä ollessani 14-vuotias. Olin päättäny, että seuraava kerta on viimeinen kerta. Sitten tuli se seuraava kerta. Menin heti seuraavana päivänä yläasteen terveydenhoitajan vastaanotolle ja kerroin asiasta. Kuraattorille (jolle tämmöset asiat yleensä kuuluu) en voinu puhua koska se on isän vanha kaveri ja sukulainen. Loppujen lopuksi terkkari otti sen kuraattorin työparikseen vaikka vastustelinkin asiaa. Tapahtumia puitiin yhdessä - minä, isä, äiti, terkkari ja kuraattori. Sen jälkeen isä ei enää koskenu muhun. Ei kertaakaan. Olin ylpeä itsestäni ku uskalsin vihdoinki tehdä asialle jotain.

En ikinä uskaltanu kotona puhua asiasta, koska pelkäsin että saan taas turpaani. En muutenkaan voinu osoittaa mieltäni jos joku asia vitutti. Olis taas saanu seuraavana päivänä selitellä mustelmia. ''Kaaduin rappusissa'' vaikka meillä on yksikerroksinen talo tai ''liukastuin jäällä'' keskellä kesää. Pelkäsin omaa isääni enemmän ku mitää. Muitan edelleen ku itkin joka kerta kun huomasin IRC-Gallerian (:D) blogimerkinnöiksi lisätyissä gallupeissa kysymyksen ''Mitä pelkäät?''. Tavallisesti siihen vastattiin pimeää, ahtaita paikkoja tai hämähäkkejä. Enhän mä voinu siihen vastata, että omaa isääni.

Asiaa puitiin psykologilla vielä sinä kesänä, kun olin just päässy pois yläasteelta. Uskalsin vihdoinkin ottaa asian sielä puheeksi. Kuinka ne muistot ahdistaa mua vieläkin. Uskalsin tehdä sen siksi, että tiesin ettei isä voisi raivostua sielä. Onhan se sentään rauhallisen maineen omaava kunniallinen yrittäjämies. Ei se voi pilata mainettaan riehumalla kunnallisessa terveydenhoitolaitoksessa. Yritin kivettää itteni ja olla itkemättä. En pystyny siihen. Siinä vaiheessa puhuttiin jo aika selkeästi traumoista. Muistan vieläki ku istuttiin sielä psykologin huoneessa jossa oli äärimmäisen epämukavat tuolit. En uskaltanu kattoa isää ku kerroin niiden tapahtumien vaivaavan mua vieläkin. Isä naurahti ivallisesti ja tokaisi, että eihän se oo edes koskenu muhun. Olin hetken hiljaa, vedin syvään henkeä ja pystyin vihdoinki huutamaan sille. ''Sä oot jumalauta lyöny mua.'' Kukaa ei sanonu sanaakaa.

Tapahtumien muisteleminen ja esimerkiksi tämän postauksen kirjoittaminen aikaansaa vieläkin pelonsekaisia raivontunteita. Jumalauta, iso mies hakkaa enkelikiharoitaan hypertelevää pikkutyttöä. Opin tätä kautta, että väkivalta on ainut keino käsitellä suuttumista, ja että on ihan oikein lyödä jos joku ei tottele. Siitä aiheesta voisinki taas kirjottaa ihan oman postauksensa, mimmonen perseenreikä oon ite ollu ala- ja yläasteella. Koulukiusaaja.

Viikko sitten lauantaina, ennen lähtöä sukujuhliin. Oltiin isän kans kahdestaan kotona ruokapöydäs. Juteltiin pitkään siitä, kuinka isällä on ollu vaikeeta ja ihan helvetillinen määrä stressiä. Siitä, kuinka sen elämäntyöksi kutsuttava yritys oli konkurssin partaalla 90-luvun laman aikaan ja se painoi monta vuotta, joulut ja juhannukset, 16-tuntista työpäivää ja onnistui pelastamaan yrityksensä. Jossain vaiheessa sille sit tuliki burnout ja se oli pitkään sairaslomalla. Ymmärsin jotenki ihan uudella tavalla sitä stressin määrää, mitä sillä ihan oikeasti on ollu. Ainahan se on paljo töitä tehny ja stressiä on ollu, mutta että se määrä on jotain ihan käsittämätöntä.

Samaisessa ruokapöytäkeskustelussa isä kertoi, että sitä jo kauan vaivannu sydänhermon vika (?) on pahentunu. Se ei saa enää kiivastua tai hermostua tai se saattaa jäädä viimeiseksi kerraksi. Se ei myöskään saisi rasittaa itteänsä liikaa, samaisesta syystä. Silti se painaa töitä ku hullu. Tajusin siinä samalla istumalla, että vittuako mä enää isälleni kiukuttelen ja kannan kaunaa. Menneet on menneitä eikä niitä voi enää muuttaa. Varmasti oon myös ollu maailman ärsyttävin kakara ja osannu kaivaa verta nenästäni. Näen edelleen (ja tuun varmasti näkemään vielä jatkossakin) painajaisia siitä kuinka isä hermostuu mulle ja käy käsiksi. Ja onhan mulla tavallaan syytäkin kantaa kaunaa, kun asiaa ei ikinä käsitelty tai pyydetty anteeksi. Seuraavana päivänä oltiin aina niinku mitää ei olis koskaa tapahtunutkaan.

En silti halua ottaa sitä riskiä, etten voi enää halata sitä ja kertoa että se on mulle äärettömän rakas ja tärkeä. Se on mun isä. Oltiin jo noustu ruokapöydästä ja siivoiltiin sitä. Se oli just laittamas tavaroita takas jääkaappin. Sanoin ''ja isä..?'' ku se ihmetteli ku jäin siihen paikoilleni kököttämään. Hengitin ulos ja halasin sitä sanoen ''sä oot mulle tärkeä''. En voi sanoin kuvailla kuinka helvetin hyvältä se hali tuntui. En panikoinu, jalat ei pettäny, pystyin hengittämään eikä tehny mieli juosta pois. Tuntui vaan hyvältä. Lämpimältä ja turvalliselta. Isä puristi mua ja kertoi kuinka hyvältä tuntui halata omaa tytärtään ja kuinka sen on ollu paha olla ku en oo siihen pystyny pitkään aikaan. Me molemmat itkettiin.
Rakas äiti sä taisit arvata, kenen verta oli mulla paidalla. 
Ei puhumalla kaikki selviä, ei ainakaan meidän perheessä.
Ei puhumalla kaikki selviä, ennen kuin on myöhäistä.
-Eeva

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Orange is the New Black

Ensimmäistä kertaa koko blogin pian nelivuotisen historian aikana ajattelin jakaa teille jotain loistavaa ajanvietettä. Nimittäin Netflixin uutuussarjan Orange is the New Black.
Orange Is the New Black on yhdysvaltalainen komedia-draamasarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä 11. heinäkuuta 2013. Sarjan päähenkilö Piper Chapman (Taylor Schilling) tuomitaan 15 kuukaudeksi naisten valtionvankilaan huumerahojen kuljettamisesta entiselle tyttöystävälleen Alex Vauselle (Laura Prepon) 10 vuotta aikaisemmin. Lähde: Wikipedia.
Tykästyin tässä siihen, ettei tää oo semmosta tyypillistä vankiladraamaa jossa karataan kynsiviilan avulla tai pukeudutaan vartijaksi ja marssitaan porteista ulos. Näyttelijäsuoritukset on ihan huikeita (varsinki toi yläpuolella oleva CrazyEyes eli Uzo Aduba) plus kuvaus ja editointi on hoidettu loistavasti. Tai no - tykästyin ja tykästyin. Alotin tän sarjan tuijottelun torstaina ja nyt (sunnuntaina) oon kattonu pian kakkoskauden loppuun... Taisin vähä jäädä koukkuun. Pian varmaan iskee se kamala mitä mä teen mun elämällä -fiilis, tiättekö, se joka iskee sillon ku joku hyvä sarja, kirja tai peli loppuu?
Tää sarja on nähtävillä ainaki Netflixissä, jonka saa ensimmäiseksi kuukaudeksi ilmaiseksi ja sen jälkeen se maksaa jotain alle 10€ kuukaudessa. Itse tosin ajattelin olla kettu ja lopettaa jäsenyyden sen ilmaisen kuukauden jälkeen. Jaksoja näyttäis olevan myös mm. youtubessa ja varmasti muutenki ympäri interneebelin ihmeellistä maailmaa.

Suosittelen vahvasti!
-Eeva

lauantai 30. elokuuta 2014

Perintönään raskas mieli on ja aatosten autiomaa

IMG_9406
IMG_9370
Oon viimeaikoina taas muistanu uudestaan kuinka paljon tykkäänkään hääräillä näitten karvakasojen kanssa.
-Eeva

tiistai 26. elokuuta 2014

Sinä olet oikeutettu

Et ole oikeutettu kokemaan pahaa oloa, tai varsinkaan näyttämään sitä. Turhaan vaivaannutat muita ihmisiä ongelmillasi. Et ole oikeutettu olemaan hiljainen, vetäytyvä, alakuloinen ja eloton. Ei ole kenenkään edun mukaista kerjätä huomiota moisella. Et ole oikeutettu osoittamaan mieltäsi tai poikkeamaan ajattelutavaltasi valtavirrasta. Olisihan se suorastaan kummallista olla jotenkin erilainen. Et ole oikeutettu olemaan oma itsesi, jos se ei miellytä muita. Pääasiahan tässä maailmassa on loppujen lopuksi miellyttää mahdollisimman montaa välittämättä omasta itsestäsi. Et ole oikeutettu puhumaan ja avautumaan. Ketään ei kiinnosta. Et ole oikeutettu sanomaan, että olet sairas etkä jaksa. Eihän sinulla mikään ole. Et ole oikeutettu ajattelemaan itseäsi, et vähääkään. Itsekkyyshän on maailman vihatuin luonteenpiirre. Et ole oikeutettu suomaan itsellesi minkäänlaista nautintoa tai palkintoa mistään. Typerää, tekisit mieluumin silläkin ajalla jotakin hyödyllistä. Et ole oikeutettu syömään lääkkeitä, jotka helpottavat oloasi. Saatanan sekakäyttäjä, mielenterveysongelmainen, yhteiskunnan vaiva, paska. Et ole oikeutettu miettimään asioitasi, pysähtymään paikoillesi ja perustelemaan sen sillä, että on paha olla. Naurettavaa tuollaiset tekosyyt. Et ole oikeutettu haluamaan pois täältä. Täysin itsekästä ja epäinhimillistä. Et ole oikeutettu olemaan masentunut. Sehän on vain illuusio. Ei se ole sairaus.



Oletpas.
-Eeva

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Duudsoneita, pääministerin seivästämistä ja Power Truck showta

Pitkästä aikaa ajattelin lisätä tänne kunnon kuvaoksennuksen. Viimeaikoina on tapahtunu vähä yhtä sun toista, mutta mistää ei oikeestaan oo kertyny kuvia muutaku puhelimeen. En aio tätä blogia pilata millää perkeleen instagrampostauksilla, seuratkaa mua sielä jos kiinnostaa paskat kuvat @ievablogi.

Viikonloppu tuli vietettyä weekend festareilla mitä parhaimmassa seurassa. Kyseessä oli siis elämäni ensimmäiset festarit, joilla oon ikinä ollu. Meno oli enemmän ku hienoa vaikka olinki suht selvin päin! Taisin vähä rakastua Martin Garrixiin. Anniskelualueen jonot olis voinu mitata kilometreinä ja yks vaivainen kalja maksoi 7 euroa. Kiitos vielä tovereille, jotka kustansi mun lipun sinne etukäteen synttärilahjaksi. Jälkimuistutuksena sateisen perjantain festarihihhuloinnista makaan nyt kotona kuumeisena, niistäen ja yskien vuorotellen. Kaipa tääki uudesta harrastuksesta käy. No - ainaki on aikaa spämmätä näitä kuvia teidän iloksi. IMG_9208
Oltiin myös Duudsonit Activity Parkin vihkiäistilaisuudessa (kutsuvierastapahtuma, miten hienoa) pällistelemäs sitä kuuluisaa Stubbia josta niin kovasti media riehaantui. En ymmärrä mikä vittu siinäki on että joka asiasta porukka hullaantuu tällä tavalla. Ihan sama mitä joku julkimo  tekee niin aina se tekee kaiken väärin. Nytki se dallaili tuola ihan rennosti ja heittäytyi hommaan mukaan niinku kehotettiin. Mikä onkaan median näkökulma? Alexander Stubb: Valtiomies vai showmies?, Nyt Stubb tajusi viimeinkin ottaa pääministerin hommat tosissaan! (vauva.fi-keskustelu, jossa mietitään mm. onko pääministerimme ajellut säärikarvansa), Alexander Stubb joutui lasten maalitauluksi - tässä kohuttu video! ja Pääministeri lisää vettä myllyyn - shortsi- ja tviittikohun jälkeen leikkiä Duudsonien kanssa. Mun käsitys median paskamaisuudesta on vain kasvanu viimeaikoina. Tähän sopii ihan loistavasti kuuluisa lausahdus vittu mitä paskaa.
Duudsonit Park vihkijäiset 11.81
Duudsonit Park vihkijäiset 11.82
Pyörähdettyä tuli myös Power Truck Showssa Härmässä. Kaljaa, yberhienoja rekkoja ja loistava seura. Niin ja kuskinvaihdos alkumatkasta, ensimmäiselle kuskille iski ripuli. Loistava vittuilun aihe, ehe_ehe.
IMG_9162
IMG_9076
Power Truck Show 8.81
IMG_9089
IMG_9093
IMG_9173
IMG_9097
IMG_9133
IMG_9141
IMG_9116
Power Truck Show 8.82
IMG_9131
Power Truck Show 8.83
IMG_9180
IMG_9135
IMG_9139
Awesome. Tuli taas huomattua se vittumainen asia molemmissa tapahtumissa: väenpaljoudessa kuvaaminen. Asetut järkkäris kanssa siihen asemiin, vaihdat oikean objektiivin, säädät asetukset ja lähdet zoomailemaan sitä kuvaa. JUST SILLON, jonku saatanan nollataulun on pakko tukkia JUST SIIHEN kädessään joku aataminaikainen nokian kameralla varustettu simpukkapuhelin jossa on vielä kaiken lisäksi päällä se ärsyttävä kameraääni. Vitutuskäyrää kohottaa vielä kaks kertaa enemmän jos tää vitun humpuukihuttunen ähkii ''varo vähä'' tai jotain muuta yhtä kohteliasta ja relevanttia. Saatana, menkää pois älkääkä hyppikö syliin.

Kouluki tuli alotettua viimeviikon tiistaina. Kolmosvuosi vaikuttaa ihan mukavalta ku ei oo mitää muuta ku ammattiaineita. Videotuotantoa, lehtikirjottamista, verkkotuotantoa, radiotoimittamista... Vielä ku pääsis tosiaan sinne kouluun asti mutta eheeei, kerranki ku oikeasti haluaisin mennä sinne, oon kipeenä. Just my luck. Voisin vaikka joku kerta raahata kouluun kameran mukaan ja omistaa ihan oman postauksensa sille. Mitä ny seki ollu suunnitelmis kauppiksen alottamisesta lähtien, eihän siitäkää ny oo vasta ku kaks vuotta.

Mitä mieltä mediasta ja yllä mainituista vääristelevistä paskauutisista?
-Eeva