torstai 12. marraskuuta 2015

Olen parempi ihminen kuin sinä

Autoin tänään eksyneen vanhuksen tien yli. Se seisoi keskellä suojatietä, keskellä Seinäjoen keskustaa neljän ruuhkan aikoihin, eikä selvästikään tiennyt missä on. Autoin sen tien yli, pois autojen edestä ja yritin kysellä, minne mahtaa olla matkalla. En saanut vastausta, vain pitkän tuijotuksen ja vilkuilua ympärille.

Facebookin käyttäjä, kuulostaako tutulta? Tämäntyylisiä päivityksiä on pyörinyt viimeaikoina sosiaalisessa mediassa hälyttävän paljon. ''En nyt tässä yritä kerätä itselleni mitään kehuja, mutta ottakaa ihmiset mallia. Saa jakaa!!!'' ja kommenteissa kiitellään jakojen paljoutta. Joku on vienyt leipää kodittomalle, joku antanut kerjäläiselle ruokaa ja rahaa, joku ottanut kulkukoiran kiinni ja toimittanut löytöeläinkotiin, joku taas vieraillut vanhainkodilla tapaamassa vanhuksia ihan muuten vain. Ja kas näin, tavallisesta arkipäivän tapahtumasta on saatu väännettyä lähinnä raamatunkertomusta muistuttava opetustarina elämästä ja kuolemasta, ihmissielun heikkoudesta, sankarillisuudesta ja maailman julmuudesta.

Mitä vittua?

Munkin on nyt varmaan ihan pakko jakaa tätä lähimmäisenrakkauden ilosanomaa teille lukijoille edes täällä blogissa, koska olenhan sentään ihana ja hyväsydäminen ihminen, koska autoin hukassa olevaa ihmistä erikseen pyytämättä, kun näin tilanteen, jossa apua mahdollisesti tarvitaan. Miettikää, siis ei multa edes pyydetty apua, mutta koska oon näin epäitsekäs ja aurinkoinen ihminen, menin silti ja huolehdin!

Mistä lähtien tavallinen ihmiselämästä välittäminen on ollut asia, joka pitää erikseen nostaa jalustalle? Nämä ihmiset, jotka ''eivät kaipaa mitään huomiota, kunhan kertoivat muuten vain'' ovat todellisuudessa juuri niitä, jotka runkkaavat peilin edessä ja luulevat olevansa kaikkia muita parempia. Ja mä en voi sietää sellaisia ihmisiä.

Menkää ja auttakaa, kaikkia joita pystytte. Toki. Mutta älkää perkele tehkö sitä siksi, että ''voinki sitte illalla kirjottaa tästä facebookkiin ja raportoida kavereille, kun päivän hyvä työ on tehty''. Taas jälleen kerran ihmisten tekopyhyys on ihan järjettömän suurta.

Menenkin tästä nyt kiillottelemaan omaa virtuaalipippeliäni, koska ''hih, nyt on pyykit pesty, tiskit tiskattu, kämppä siivottu ja ruoka uunissa. Jos sitä seuraavaksi salille! :)))''
-Eeva

torstai 3. syyskuuta 2015

How's it hanging?

Blogi? Mikä se on? Ai niin se...

Postaus julkaistu viimeksi 7. toukokuuta 2015. En edes muista koska olisin viimeksi tänne kirjoittanu mitä mun elämään kuuluu, varmaan joskus viime vuonna. Mutta mitä tähän väliin on sitten mahtunut?

27. tammikuuta mulle myönnettin B-luokan ajo-oikeus. Liikenteestä mut voi siis nykyään bongata harmaan farkkumersun ratin takaa. Kortti kerkisi olemaan mulla kokonaiset puolitoista kuukautta, kunnes töhöilin sen kahdeksi kuukaudeksi hyllylle ajamalla ylinopeutta, tulomatkalla Viron viinanhakureissulta. Helsinki-Tampere-motarilla, 100 km/h alueella ajoin sivariauton ohi vauhtina about 170 km/h. Vituttihan se, eniten ehkä siksi että täysin oma vika. Onneksi oli sentään autollinen viinaa, meni se 2 kuukautta yllättävän nopeasti. Sakoksi tuli 28 päiväsakkoa, joka oli onneksi mun tapauksessa yhteensä vaan 168€ koska olin persaukinen opiskelija. Ensimmäistä kertaa elämässäni persaukisuudesta oli jotain hyötyä. Nyt tuo koko juttu jaksaa jo naurattaa, vaikka sillon ei hirveesti hymyilyttäny ku jouduin kulkemaan töihin linja-autolla...
Maaliskuun alussa aloitin 3 kuukautta kestävän työssäoppimisen KuvaSeppälässä Seinäjoella. Hommat meniki paremmin kuin olisin ikinä voinut kuvitella, ja sain samaisesta paikasta töitä ainakin nyt tämän vuoden loppuun ja mahdollisesti jatkossakin. Ihan mahtavuutta, sain oman alan työpaikan heti valmistumisen jälkeen! Työnkuvaan kuuluu mm. asiakaspalvelu, passikuvien ottaminen, kuvatuotteiden suunnittelu ja valmistaminen, photoshopin kanssa räpeltely ja erilaisten painokoneiden käyttäminen. Jokainen päivä on erilainen ja työnkuva on ihanan monipuolinen. Mieluusti oon töissä niin kauan kun töitä vaan riittää tehtäväksi.
29.5.2015 sain yhden (loputtoman ja vittumaisen) vaiheen elämässä päätökseen eli painoin päähäni ironisesti ruotsinlipun väreillä koristellun media-assistentin lakin. Päättötodistuksessa todellakin olisi parantamisen varaa, mutta sitä ei hirveästi auta enää jossitella. Poissaoloja kertyi monta sataa tuntia ja alisuoriuduin kaikesta mahdollisesta. Välillä valmistuminen tuntui ihan toivottomalta ajatukselta. Jos mä sieltä koulusta jotain opin, niin se on kyllä ehdottomasti lusmuilun, työn välttelyn ja viimetippaan jättämisen jalo taito. Vaikka tuo kolmen vuoden opiskeluaika onkin sisältänyt melkoisen määrän epätoivoa ja yleistä paskaa, on sieltä täältä jäänyt kuitenkin mieleen ihan mukaviakin muistoja. Mukaan tarttui myös yksi läheisimmistä ystävistä, jonka kanssa voidaan puhua loputtomiin media-alan mokailuista ja päin persettä toteutetuista projekteista.
Heti toukokuussa kun sain tietää työpaikasta, rupesin etsimään asuntoa Seinäjoelta. Kävin muutamissa näytöissä, mietin ja tein laskelmia. Päädyin muuttamaan heinäkuun alussa Kärkeen 45-neliöiseen saunalliseen kaksioon. Kaksikerroksinen luhtitalo, rakennettu 2013 ja rakastan tätä. Oon kotiutunu tänne paremmin kuin esimerkiksi Kauhajoelle ikinä ja koko Seinäjoki alkaa tuntua kotoisalta. Kämppäprojekti on vielä niin keskeneräinen, että ajattelin suosiolla jättää kuvaamisen myöhemmälle, kun tämä näyttää edes puoliksi järkevältä. Oon höynähtäny ihan totaalisesti kotoiluun ja sisustamiseen. Terveisin silitin just äsken pöytäliinan ja vessan käsipyyhkeen kun en keksinyt muutakaan tekemistä näin vapaapäivänä...




Elokuun alussa sain kannettavakseni nämä vittusaatanat a.k.a hammasraudat. Ekat pari viikkoa meni soseruualla ja tunkien purkkamaista geelitöhnää ikenien väliin koska kivut oli saatanalliset. Suu täynnä sinne kuulumatonta härveliä joka ei tunnu asettuvan mitenkään järkevästi ja painaa ärsyttävästi. Nyt näihin on jo ruvennu tottumaan, vaikka pureskeleminen ei vieläkään tunnu kovinkaan luonnolliselta. Kirjoitin lyhyesti tästä mun hammas-/leukaoperaatiosta tähän postaukseen, jos aihe sattuu kiinnostamaan. Ja kyllä, mä tiedän että näytän 5-vuotiaalta/koulutytöltä/typerältä/oudolta/järkyttävältä, omistan kyllä peilin. Ja kyllä, ne raudat myöskin pysyy mun suussa vaikkei niitä jatkuvasti tuijottaisikaan.

Kuten varmaan kuvien laadustakin voi jo päätellä, niin kameraa ei ole tultu juurikaan edes kaivettua kaapista pois. Uudessa puhelimessa (Sony xperia Z3) on kohtalaisen hyvä kamera ja puhelinta kuitenkin tulee kannettua aina mukana, joten kuvat on otettu sillä. Siinä meni seki ku oon hienosti aina vannonu että mähän en blogiani raiskaa yhdelläkään puhelinkuvalla.... Kameran objektiivista on menossa tarkennusrengas paskaksi, joten pitäis varmaan jouluna lahjoa itteänsä kokonaan uudella putkella. Nyt tuolla tarkennusta sahaavalla härvelillä ei hirveästi ole motivaatiota kuvata.

Yleisesti ottaenhan mä voin siis ihan rehellisesti vastata ''ihan hyvää'' siihen ainaiseen ''mitä kuuluu?'' -kysymykseen. Ja voi pojat mä nautin tästä itsenäisyydestä ja yksin asumisesta.
-Eeva

torstai 7. toukokuuta 2015

Nuku hyvin, rakas



-Eeva