torstai 7. toukokuuta 2015

Nuku hyvin, rakas



-Eeva

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Ah, nyt meni tunteisiin

Kyllä minä niin mieleni pahoitin. On hiekanjyväsiä vaginassa, oravalla hampaat poikki ja käpy jäässä, meni tunteisiin, tamponin naru katkes, syysmarja elimessä, munasarjat rusetilla ja jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan vituttaa niin ettei veri kierrä. Oon varmasti myöskin tekopyhä, kukkahattuinen hiekkapillu, mutta tänään mun vitutuksella on jotakin tekemistä moraalin kanssa.

1. Toisen jännittävä juoru on toisen järkyttävä suru
''Hei ooksä kuullu mitä Seinäjoella tapahtu eilen? Tiäkkö mitää uutta siitä tapetusta 15-vuotiaasta? Mä kuulin uusimmat jutut, haluutteko kuulla? Luin lehdestä että se oli tyttö.''

Eikö ihmiset ihan tosissaan ymmärrä olla retostelematta tällaisilla asioilla? Juoruillaan ympäri kyliä ja levitellään kuulopuheita eteenpäin, vailla mitään käsitystä miten asiat ovat oikeasti menneet.  Jaetaan netissä kuvia ja kaivetaan kaikki mahdollinen tieto esille. Kysellään omaisilta ahdistavia kysymyksiä mehukkaiden yksityiskohtien toivossa ja jaetaan niitä mahdollisimman nopeasti ja monelle. On myöskin tärkeää olla se ensimmäinen tiedontuoja, joka tietää aina kuumimmat jutut ja tiedottaa nopeiten. 

Jumalauta! ''Se seinäjokinen kuollu likka'' on jonkun tytär. Kaveri. Lapsenlapsi. Serkku. Lapsuudenystävä. Perhetuttu. Hyvä ystävä. Koulukaveri. Läheinen. Ihminen. Ei mikään hauska esine josta voi jonkun aikaa juoruta ja sitten unohtaa. Parin vuoden päästä muistellaan ''niin joo se oli se tapaus'', vailla minkään sortin käsitystä siitä, kuinka suuri määrä ihmisiä yrittää edelleen päästä asiasta yli. 

Ihmisen perusluonne on utelias ja tiedonhaluinen, siitä ei pääse mihinkään. Enkä edes yritä väittää, ettenkö olisi itsekin kiinnostunut selvittelemään tapahtumien kulkua uutisotsikoita lukiessani. Jäin pohtimaan, että minne ihmisten käytöstavat, huomaavaisuus ja inhimillisyys katoaa, kun jotakin tapahtuu? Eikö enää osata ajatella tapahtumia omalle kohdalle, naksahtaako päässä vai mitä vittua siinä tapahtuu? En ymmärrä.

2. Lapsiin kohdistuva väkivalta
''Kyllä kultaisella 80-luvulla oli kaikki paremmin, perkele näitä nykykakaroita! Vapaan kasvatuksen helmiä! Kyllä ennen oli kaikki paremmin, nykyään saat heti linnatuomion jos sanot lapselle ei!!! Minäkin sain kakarana koivuniemen herrasta eikä mitään traumoja jäänyt, vaan opin käyttäytymään ja kunnioittamaan vanhempia.''

Nyt on ollu taas pinnalla tuo juupas-eipäs-väittely aiheesta lapsen fyysinen kurittaminen. Esimerkiksi Iltalehden uutinen tuomion saaneesta äidistä ja sen sisältämän gallupin tulos on järkyttävä. Tällä hetkellä 84% vastanneista (14 980 vastaajaa) ovat sitä mieltä, että lasta voi näpäyttää vitsalla.

Aikuiset ihmiset, käyttäjää aivojanne, jooko. Ensinnäkään, väkivalta ei ole ainut keino rankaista lasta.  On niin tajuton määrä muitakin keinoja ilmaista että jokin asia on väärin eikä niin saa tehdä. Jos isä- tai äiti-ihminen ei hillitse hermojaan sen vertaa, että pystyisi kasvattamaan lapsensa ilman väkivaltaa, ei pitäisi pystyä hankkimaan lapsiakaan. Toisekseen, jos lapsen ruumiillinen kuritus on hyväksyttävää jos lapsi tekee jotain väärin, kai on myös ihan ok että aikuiset ihmiset lyö toisiaan, jos toisen käytös pistää vituttamaan? Niin mäkin toimin ala-asteella. Se sai turpaansa joka ei antanu mun laskea matikkaa rauhassa. Nyrkistä silmäkulmaan ja potku sääriluuhun vaan jos joku ei tottele, niin se homma toimii. Kolmanneksi, olisiko aika vähitellen päästää irti siitä ah-niin-ihanasta, vanhasta ja kultaisesta kasvatusmallista? Äiti hoitaa kodin ja lapset, isä käy töissä ja tuo leivän pöytään, ja halutessaan nakkelee akan ja kakarat lumihankeen helavyö kilisten. Sen jälkeen korkkaa pullon raikasta Koskenkorvaa likaisin käsin, jotka ovat täynnä pieniä työnteosta tulleita naarmuja.

Tämä väittely menee joka kerta tunteisiin niin maan perkeleesti. Itse lapsuudessani väkivallasta kärsineenä voin kertoa, että kyseinen kurinpidon muoto aiheutti lähinnä pelkoa ja pakokauhua omaa kotia ja perhettä kohtaan. Kyllä, tuo aika jätti traumat ja näen edelleen painajaisia, vaikkei muhun oo fyysisesti kajottu enää moneen vuoteen. Mielestäni lapsen pitäisi jättää asioita tekemättä, koska ''niin ei saa tehdä'', eikä siksi että ''en uskalla kun isä lyö''. Kirjoitin aiheesta joskus oman postauksenkin.

3. Rattijuopot
Kännissä. Ei. Ajeta. Mikä vittu siinäkin asiassa voi olla niin vaikeaa ymmärtää ja sisäistää? Tämä on asia jota joudun surullisen usein todistamaan ihan lähipiirissäkin. Tosi hauskaa, jännittävää ja kivaa siihen asti kunnes jotakin tapahtuu. Mutta kun eihän mulle viimeksikään mitään käyny, kyllä mä nyt vielä kotiin voin ajaa. Sitten moralisoidaan kavereita, että ''miksette te ottanu multa auton avaimia pois'' kun ajetaan sen 4-vuotiaan lapsen yli kännissä. Mun puolesta joka ikinen vitun kännissä ajeleva idiootti voi vaarantaa oman henkensä mennen tullen, jos se oma henki ei kerta mitään merkitse. Mutta kun se rattijuoppo vaarantaa aina ne muutkin liikenteessä olevat. Aina. Kyllä, myös viideltä aamuyöstä jolloin ''teillä ei liiku ketään''.

Parhaassa tapauksessa känniääliö jää poliiseille kiinni ja menettää korttinsa. Silloin vika on poliisissa. Kyttä on natsisika, vitun mulkut vei mun kortin, kyllä mä olin ihan ajokunnossa, ei ne tiedä mistään mitään. Vittu tää Suomi on kans yks holhousyhteiskunta.

Mitkä asiat saa teillä hiekanjyväset hiertämään paikkoja?
-Eeva

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pääsiäinen 2015




Voiko krapulaan kuolla?
-Eeva

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Aletaaks olee?

Mulla palaa hermo, ihan liian kovaa. Nimittäin paskassa parisuhteessa roikkuviin ihmisiin.

Missä vitun vaiheessa seurustelusta on tullu sitä, että omaa elämää ja tilaa ei saa olla, toisessa pitää roikkua kiinni kynsin ja hampain eikä pienintäkään asiaa voi luvata ja sopia kysymättä toiselta? Onko siinä luottamuspulassa ja vapaudenriistossa ihan pakko roikkua puoliväkisin kiinni? Miksei voi vaan päästää irti ja elää? Miksi pallo jalassa tuntuu olevaan synonyymi sanalle parisuhde?
Jos ihan suhteen alkumetreilläkin tulee jo riitaa pienimmästäkin asiasta eikä toista voi päästää käymään edes ruokakaupassa ilman, että herää epämääräisiä harhaluuloja, niin mahdollisesti asialle voisi tehdä jotakin. Siinä vaiheessa, kun ihmiseltä riistetään vapaus ja oikeus tehdä omia valintoja, on jokin pahasti vialla.

Tuutko kahville? Oota mun pitää kysyä mitä hanipöö tekee, että onko se suunnitellu jotain.
Mitä kuuluu? Ihan ok, täs just raksun kans ostamas uutta tiskiharjaa, mitäs sä? :)
Käydäänkö yksillä? Eiku lupasin olla mussukan kans tämän viikonlopun.
Lähdetäänkö reissaamaan? Voiko mun kultsipuppeliki tulla?
Pidetäänkö tyttöjenilta? Mä en pääse.

Perkele. Ihan oikeasti? Vituttaa niin ettei veri kierrä joka kerta kun kyseistä paskanlässytystä joutuu kuuntelemaan. Yleensä tuo nalkuttaminen mielletään naisten hommaksi, mutta yhtä lailla näitä neitejä tuntuu löytyvän miesväestäkin. En vain voi käsittää mikä siinä on. Miksi pitää kysyä lupa, jos haluaa käydä kaveriporukan kanssa viettämässä iltaa? Vakuutellaan että hei en mä oikeesti juo kuin yhden ja tuun kyllä ajoissa kotiin, älä huoli. Mun puolesta voit juoda niin monta ku sielu sietää ja rämpiä kotiin sitten kun siltä sattuu tuntumaan. Mikä ongelma siinä on? Mikä siinä on niin saatanan vaikeaa? Miten tästä voi ylipäätään saada riidan aikaiseksi?

Surullista on se, että sanonta ''rakkaus on sokea'' pitää täysin paikkansa. Eihän siinä rakastuneena tajua ettei kaikkea paskaa tarvi kestää vain, koska toinen on ihana ja rakas. Toinen tuntuu täydelliseltä eikä siinä suostuta näkemään mitään vikaa. Kaverina taas aiheeseen on äärimäisen vaikeaa puuttua sivusta käsin, koska tottakai siitä aiheutuu draamaa. Ja toisaalta, ''mitä se mulle kuuluu'' -asenteella pääsee helpolla. Silti vituttaa katsoa sivusta kun kaveri satuttaa itseään edes tajuamatta sitä itse. 

En edes yritä väittää, että se eroaminen olisi jotenkin helppo ja yksinkertainen päätös. Tai välttämättä edes paras ratkaisu. Lyhyessä suhteessa se on vielä helppoa kun ei haluta joustaa ja tehdä kompromisseja, suhteen voi vain päättää helposti toivottamalla dramaattisesti hyvää loppuelämää. Toisaalta jos ihminen on niin heikko, ettei päätöstä uskalla tehdä ja nimenomaan roikutaan väkisin kiinni jossakin mikä ei tee kenellekään mitään hyvää, olisi ehkä ihan paikallaan olla hetken yksin ja olla ensin sinut oman itsensä kanssa. 

Joo, mä olen sinkku ja ihan helvetin tyytyväinen kyseiseen tilanteeseen. Ei, en ole katkera sinkkuudestani eikä mulla ole pakottavaa tarvetta löytää jotain sattumanvaraista miehenturjaketta vierelleni koska ihmisten kuuluu pariutua. Rakastan tätä vapautta ja omaa tahtoa. Mä en ole tilivelvollinen kenellekään eikä mun tarvi kysellä toisten mielipiteitä ja suunnitelmia jos haluan tehdä jotakin. Mä saan itse päättää omista asioistani. Eli toisin sanoen voisin nyt olla se kiljuva pissis kolmen euron drinkki kädessä huutamassa villiä ja vitun vapaata.

Hämmentävää, miten ihmiset määrätietoisesti hakeutuu parisuhteisiin jo nuorena muksujen ja omakotitalon kiilto silmissä. En väitä, etteikö se olisi stereotyyppinen elämän kiertokulku ja samalla valtaosan elämänkaari. Mietin usein, että kuinka moni edes tajuaa kyseenalaistaa sitä totuttua toimintatapaa? Ei kaikkien ole pakko pariutua, hankkia lapsia, mennä naimisiin ja ottaa asuntolainaa et voi leikkii kotia. Mutta koska yleinen käsitys on se pariutuminen ja kotileikit, kuinka moni oikeasti edes harkitsee jotain muuta vaihtoehtoa?

Lisäki joka ikinen alle nelikymppinen joka ulisee tyyliin ''yhyy mulla ei oo miestä/naista, jään varmaan vanhaksi piiaksi :('', voitteko ystävällisesti tukkia turpanne? Säästätte huomattavan paljon ympärillänne olevien ihmisten hermoja. En voi sille mitään, että mun hermot kailahtaa saman tien jos 15-vuotiaat pissikset itkee kuinka ne ei varmaan koskaan löydä täydellistä miestä koska oon niin ruma, lihava, lyhyt, lättäjalkainen ja hiuksetki on huonosti. Ei sitä elämänsä rakkautta löydä ulisemalla eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan. Ei kukaan tuu sua kotoa hakemaan. Hengittäkää syvään ja nauttikaa vapaudesta.

Häshtäg ievan kootut parisuhdeneuvot.
-Eeva

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Hyvää päivää, mä olen herra heroiini



Lopetin kaikki lääkkeet kuukausi-pari sitten. Olihan se yhtä helvettiä sen pari viikkoa, kun lopetin kaiken seinään enkä vähennellyt hiljalleen niin kuin olisi pitänyt. Syöminen oksetti ja oli muutenkin koko ajan pahoinvoiva olo. Nukkuminen oli lähinnä hikisissä lakanoissa kieriskelyä ja turhautumista, pyörrytti, sydäntä puristi ja kylmänhikisyys puski pintaan. Nämä on ihan turvallisia lääkkeitä eikä aiheuta riippuvuutta, syö vaan. Hoitajakin totesi, että oma vika, kun et keskustellut lopettamisesta lääkärin kanssa. Vittuako mä sille lääkärille sanon että haluan lopettaa nämä, kun lääkitys ei enää tehoa ja oon vaan zombi päivästä toiseen. Ratkaisuna olisi tietysti ollut joko annoksen nostaminen tai kokonaan uusi lääkitys, taas kerran. Kiitos ei. Toisinaan mietin että mistä vitun muropaketista lääkärit on ne paperinsa löytäny. Mutta hei, ei saa valittaa koska meillä täällä Suomessa on kuitenkin hyvä terveydenhuolto.

Nyt kun lääkkeistä on päästy (toivottavasti) lopullisesti eroon ja ainoa, mitä säännöllisesti syön on ruisleipä ja e-pillerit, olo on helpottunut. Ja terve. Mä oikeasti tunnen taas jotain, enkä ole se zombi. Vituttaa ja järkyttää mielenterveysongelmien hoitotapa, jossa lääkkeistä kieltäytyminen on yhtä kuin hoidosta kieltäytyminen ja ''ei sulla oo motivaatiota parantua''. Tosin ihan omasta tahdostani aloitin ensin mirtazapinin, sen jälkeen cipralexin ja triptylin ja myöhemmin ketipinorin syömisen. Ajattelin, että kai tätäkin hoitomuotoa voi kokeilla, jos siitä apua on. Ja kyllähän siitä olikin, oman aikansa. Esimerkiksi ketipinor helpotti nukkumista josta ei muuten tullut mitään. Nyt kun pystyn taas nukkumaan suhteellisen normaalisti, en ymmärrä miksi mun pitäis vieläkin syödä noin vahvasti vaikuttavia lääkkeitä, vaikka se paperilla onkin mieto lääke ja pieni annostus.

Multa poistettiin kaikki neljä viisaudenhammasta nukutuksessa 17.2. tiistaina, eli pian 3 viikkoa sitten. Jännitti, ahdisti ja rintaa puristi. Hengittäminen oli vaikeaa ja kädet tärisi. Paniikki oli päällä heti aamusta, ennen kuin edes pääsin sairaalarakennukseen. Kävellessäni ison rakennuksen pääkäytävää päästä toiseen se varsinainen paniikki vasta iskikin. Pystyin onneksi rauhoittelemaan itseäni ajatuksella, että pian mut nukutetaan ja sitten en enää tunnekaan mitään. Ilmeisesti toimenpide on mennyt jotenkin näin: viilletään ien auki koska viisaudenhammas ei ollu vielä puhjennu, murskataan hammas paloiksi ja poistetaan kokonaan, jonka jälkeen tikataan leikkaushaava kiinni. Tämä x 4.

Heräämössä se oikea paniikki sitte vasta iski. Muistan heränneeni nukutuksesta ja alkaneeni ensimmäisenä huutamaan hoitajille ''Hei miks mä oon näin kännissä, mitä vittua te ootte oikeesti mulle juottanu? Miks mä en muista juoneeni mitään?''. Oli vissiin vähä sekavat olotilat nukutuksen jäljiltä. Toivottavasti siitä mun mölinästä ei oo saanu mitää selvää, mulla oli kumminki happimaski naamalla ja kylmäpussit poskilla. Arvioin kivun asteikolla 1-10 seiskaksi ja yritin höpöttää hoitajille, että tuokaa nyt helvetti mulle jotain tähän kipuun. Pian niitä hoitajia hääräski niinku muurahaisia siinä sängyn ympärillä laittaen millon suonensisäisenä ja milloin pillerimuodossa mulle kipulääkkeitä.

Kaksi viikkoa pelkää soseruokaa, kutittavat tikit suussa ja kourallinen panacodia ja penisilliiniä päivittäin. Tiistaina leikkauksesta tulee kolme viikkoa ja mun kielestä vieläkin n. kolmasosa on tunnoton. En usko että tämä nyt enää menee minkään puudutusaineenkaan piikkiin ja pelottaa, että onko ne onnistunu sörkkimään hermoja jotenki niin, ettei se tunto palaa enää ikinä. On muuten vittumaista purra kieleen kymmeniä kertoja päivässä ja olla jatkuvasti verenmaku suussa. Yöksi tarvin vieläkin kipulääkettä, koska hermokivun kanssa nukkuminen on mahdotonta. Vituttaa ku just pääsin lääkkeistä eroon ja nyt joudun taas syömään niitä. Onneksi tämä on vaan väliaikaista.

Lääkkeitä, tabletteja, pillereitä, kapseleita, imeskeltäviä, pureskeltavia, poretabletteja... Ei kiitos.
-Eeva