keskiviikko 20. elokuuta 2014

Duudsoneita, pääministerin seivästämistä ja Power Truck showta

Pitkästä aikaa ajattelin lisätä tänne kunnon kuvaoksennuksen. Viimeaikoina on tapahtunu vähä yhtä sun toista, mutta mistää ei oikeestaan oo kertyny kuvia muutaku puhelimeen. En aio tätä blogia pilata millää perkeleen instagrampostauksilla, seuratkaa mua sielä jos kiinnostaa paskat kuvat @ievablogi.

Viikonloppu tuli vietettyä weekend festareilla mitä parhaimmassa seurassa. Kyseessä oli siis elämäni ensimmäiset festarit, joilla oon ikinä ollu. Meno oli enemmän ku hienoa vaikka olinki suht selvin päin! Taisin vähä rakastua Martin Garrixiin. Anniskelualueen jonot olis voinu mitata kilometreinä ja yks vaivainen kalja maksoi 7 euroa. Kiitos vielä tovereille, jotka kustansi mun lipun sinne etukäteen synttärilahjaksi. Jälkimuistutuksena sateisen perjantain festarihihhuloinnista makaan nyt kotona kuumeisena, niistäen ja yskien vuorotellen. Kaipa tääki uudesta harrastuksesta käy. No - ainaki on aikaa spämmätä näitä kuvia teidän iloksi. IMG_9208
Oltiin myös Duudsonit Activity Parkin vihkiäistilaisuudessa (kutsuvierastapahtuma, miten hienoa) pällistelemäs sitä kuuluisaa Stubbia josta niin kovasti media riehaantui. En ymmärrä mikä vittu siinäki on että joka asiasta porukka hullaantuu tällä tavalla. Ihan sama mitä joku julkimo  tekee niin aina se tekee kaiken väärin. Nytki se dallaili tuola ihan rennosti ja heittäytyi hommaan mukaan niinku kehotettiin. Mikä onkaan median näkökulma? Alexander Stubb: Valtiomies vai showmies?, Nyt Stubb tajusi viimeinkin ottaa pääministerin hommat tosissaan! (vauva.fi-keskustelu, jossa mietitään mm. onko pääministerimme ajellut säärikarvansa), Alexander Stubb joutui lasten maalitauluksi - tässä kohuttu video! ja Pääministeri lisää vettä myllyyn - shortsi- ja tviittikohun jälkeen leikkiä Duudsonien kanssa. Mun käsitys median paskamaisuudesta on vain kasvanu viimeaikoina. Tähän sopii ihan loistavasti kuuluisa lausahdus vittu mitä paskaa.
Duudsonit Park vihkijäiset 11.81
Duudsonit Park vihkijäiset 11.82
Pyörähdettyä tuli myös Power Truck Showssa Härmässä. Kaljaa, yberhienoja rekkoja ja loistava seura. Niin ja kuskinvaihdos alkumatkasta, ensimmäiselle kuskille iski ripuli. Loistava vittuilun aihe, ehe_ehe.
IMG_9162
IMG_9076
Power Truck Show 8.81
IMG_9089
IMG_9093
IMG_9173
IMG_9097
IMG_9133
IMG_9141
IMG_9116
Power Truck Show 8.82
IMG_9131
Power Truck Show 8.83
IMG_9180
IMG_9135
IMG_9139
Awesome. Tuli taas huomattua se vittumainen asia molemmissa tapahtumissa: väenpaljoudessa kuvaaminen. Asetut järkkäris kanssa siihen asemiin, vaihdat oikean objektiivin, säädät asetukset ja lähdet zoomailemaan sitä kuvaa. JUST SILLON, jonku saatanan nollataulun on pakko tukkia JUST SIIHEN kädessään joku aataminaikainen nokian kameralla varustettu simpukkapuhelin jossa on vielä kaiken lisäksi päällä se ärsyttävä kameraääni. Vitutuskäyrää kohottaa vielä kaks kertaa enemmän jos tää vitun humpuukihuttunen ähkii ''varo vähä'' tai jotain muuta yhtä kohteliasta ja relevanttia. Saatana, menkää pois älkääkä hyppikö syliin.

Kouluki tuli alotettua viimeviikon tiistaina. Kolmosvuosi vaikuttaa ihan mukavalta ku ei oo mitää muuta ku ammattiaineita. Videotuotantoa, lehtikirjottamista, verkkotuotantoa, radiotoimittamista... Vielä ku pääsis tosiaan sinne kouluun asti mutta eheeei, kerranki ku oikeasti haluaisin mennä sinne, oon kipeenä. Just my luck. Voisin vaikka joku kerta raahata kouluun kameran mukaan ja omistaa ihan oman postauksensa sille. Mitä ny seki ollu suunnitelmis kauppiksen alottamisesta lähtien, eihän siitäkää ny oo vasta ku kaks vuotta.

Mitä mieltä mediasta ja yllä mainituista vääristelevistä paskauutisista?
-Eeva

tiistai 12. elokuuta 2014

In front of me


Why can't I see what's in front of me?
Why can't I see what's in front of me?

I see the doors that I can't open
Adding locks from time to time
When it opens, something blocks me
And I'm asking myself why
Did I take the step I wanted
Was it just a state of mind?
I feel sorry for myself
every time I close my eyes

And I fall into a hole
and I can take no more

Why can't I see what's in front of me?
Why can't I see what's in front of me?

What's behind the door I wonder
Must be brighter than my past
Will I feel a little different
When i take myself across
Was it really worth the turning?
Was it just a foolish task
I feel sorry for myself
when i open up my eyes

and I fall into a hole
and I can take no more

Jälleen, lyyristä neroutta ja jakamisen arvoinen kappale.
-Eeva

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Miehillä on helpompaa... Naisillapas!

Varmasti kukaan ei oo voinu välttyä tältä sukupuolten väliseltä taistolta, joten mikäs sen parempi aihe kirjoittaa ja vittuuntua. Siinä missä ämmät kitisee menkoista, miehet marmattaa pallihiestä. Vai mites se nyt taas menikään?

N A I S E T  VS.  M I E H E T

''Auttakaa mua, mitä mä laitan päälleni? Sopiiko tää paita nyt varmasti tähän uuteen H&M:n kietaisuhamerättiin? Vittuuuuuuh ikinä ei oo mitää päällepantavaa!'' No mitäpä jos vaikka olisit hiljaa ja laittaisit ne ekat vaatteet pälle mitkä käteen sattuu osumaan? Ketään ei oikeasti kiinnosta, sun kavereita kaikken vähiten.

''Aaaaargh kauheet menkkakivut ja siis oikeesti, miehillä on niin helppoa ku niiden ei tarvi kärsiä tästä.'' Joo, onhan ne perseestä, myönnän sen. Ehdottaisin että tukit aina vaihdon yhteydessä yhden tampaxin myös soppatorven nokkaan. Kukaan ei jaksa kuunnella sitä saatanallista kitinää joka kuukausi.

''Vähäks mua vituttaa ku toi mies juo taas kaljaa.'' Mitäs helvettiä se sulta on pois, juo säki ja tee sille voileipä?

''Ei miehet oikeesti ymmärrä kivusta mitää ku ei ne oo synnyttäny.'' Ensinnäkään kukaan ei meitä naisiakaan kyseiseen touhuun pakota (ainakaan Suomessa, toivottavasti :D), että ihan itse ootte vapaaehtoisesti päättäny punnata sen kiljuvan paskakoneen maailmaan repien koko toosan navasta perseenreikään asti. Toisekseen, on se ny jumalauta jos joka asiaan pitää vetää perusteluksi ne ainaiset synnytyskivut. Joo, mahtaa se sattua, mutta niin sattuu kirvelevä krapulapaskakin.

''Siis vittu kaikki miehet on sovinistisia sikoja!!'' johon sitte vielä ne lehmäjengin ystävykset jatkaa että ''äläpä, varsinki se sun eksä!!!''. Väkisinki pistää vituttamaan tämmönen yleistäminen, että jos yks satunnainen baaripano panee paljaalla eikä soitakaan seuraavana päivänä, kaikki miehet on sikoja ja ennen kaikkea sovinisteja. Yhtä perseestä, tai oikeastaan vielä syvemmältä sieltä on nämä kyseistä mantraa kailottavat nollataulut. ♪♫Huoraa turpaan ja päätä patteriin...

''Miehillä on niin helppoa ku ne saa aina laittaa vaan sen saman puvun, kauluspaidan ja kravatin päälle. Naisten pitää ettiä joka juhliin uus mekko!'' Kukaan ei edelleenkään pakota ostamaan joka kekkereihin uutta mekkoa, eikä se kyllä nykypäivänä olisi mitenkään uutta vaikka nainenkin pukeutuisi housupukuun. Onko kellään kuitenkaan koskaan käyny mielessä, kuinka mukava kapistus se kevyt kesämekko on kesäjuhlissa 30 asteen lämpötilassa, ku miehet on edelleen se musta puvuntakki päällä samassa säässä?

Rehellisesti sanottuna, mun mielestä molemmat sukupuolet on perseestä. Useimmiten naiset vaan sattuu olemaan vielä enemmän perseestä, juurikin sen kaiken draaman ja hössötyksen takia. Ei siinä, kyllähän miessukupuolenkin edustajista löytyy näitä saatanan hössöttäjiä, mutta onneksi sentään huomattavasti vähemmän kuin naisista. Lähden siis paljon mieluumin jätkäporukalla ryyppäämään ja perseilen niinku kaikki muutki, ku hörsin sivistyneesti parhaiden tytsyjen kaa ja keskustelen poikaystävistä ja karvanpoistomenetelmistä.

Mikäs teitä vituttaa kyseisessä sukupuolivouhotuksessa?
-Eeva

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän



Pelottaa. Pelottaa nukkuminen, pelottaa syöminen. Yksinoleminen, koulun alkaminen. Arjessa pärjääminen, raha-asiat. Oma peilikuva, oma ääni. Väkijoukot, ihmiset. Odotukset, pettymykset. Haavoittuvaisuus, satuttaminen. Terävät esineet ja korkeat paikat. Pelkään itseäni. Voisko joku tulla ja pelastaa?

Havahduin tänään siihen, kuinka vähän aikaa lomaa on enää jäljellä. Sentään mun koulu alkaa suhteellisen myöhään (vasta 12.8.), mutta liian pian silti. En oo vielä valmis päästämään irti tästä kaikesta rentoudesta ja huolettomuudesta. Pelottaa ihan helvetisti, että mitä jos tyrin asiani taas enkä pystykään suoriutumaan asioista niinkuin pitäisi, niinkuin jo välillä pystyinkin. Multa odotetaan pärjäämistä ja suoriutumista, ja tottakai odotan sitä itsekin. En vain oo ollenkaan varma onko musta siihen.

Mikään ei taas tunnu miltään, mikään ei auta, mikään ei helpota. Kaikki on tasaisen harmaata - ollu jo pitkään. En ymmärrä miten pääsen tästä loputtomasta suosta ylös. Välillä yritin uskotella itelleni että mullahan menee ihan loistavasti, kaikki on hyvin, ei tässä mitään. Oikeastaanhan käytännön tasolla mulla meni; oli koulua, töitä, ystäviä, yhteinen asunto poikaystävän kanssa, lemmikit ja raha-asiat hoidossa. Eihän mulla päällepäin ollutkaan mitään hätää.

Se on taas eri asia, mitä sisällä kyti. En pystyny myöntämään sitä edes itelleni, etten osaa siltikään olla onnellinen tai nauttia mistään vaikka mulla on kaikki hyvin. Uskottelin itselleni, että mulla on vaan ollu rankka kouluviikko ja stressiä ku en nukkunu öisin. Pahalle ololle virittelin aina jonku tekosyyn, useimmiten menkat, argh  tai joku muu yhtä pätevä tekosyy.

Nyt vaan oon ja mietin, että miten tuun selviytymään arjesta. Yritän pitää itteni kiireisenä etten ehdi pysähtymään ja miettimään. Väkisinki niitä paikoilleen jähmettymisiä tulee välillä. Useimmiten just sillon ku pitäis yrittää nukkua. Makaan sängyssä, tuijotan sitä vinossa olevaa ruuvia kattolistan reunassa ja mietin niitä kaikki miljoonia pieniä epäkohtia. Miks oon tässä yksin, miten mä pärjään, miks just minä, koska tää loppuu, miksi, miksi, miksi..? Voisko joku nyt tulla, ampua mut tähän ja kertoa läheisille että hautajaisissa juodaan leijonaa ja appelsiinimehua? Koko homma tuntuu vaan yhdeltä isolta ongelmakasalta, vaikka joku viisas joskus sanoiki ettei niin saisi ajatella, pitäis purkaa ne ongelmat pienempiin paloihin.

Helpottava tunne pystyä taas pitkästä aikaa oikeasti kirjottamaan tänne ja purkamaan ajatuksia. Oon päässy niin totaalisesti unohtamaan, kuinka terapeuttista kirjottaminen voikaan olla. Ah.

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän.
-Eeva

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kun veli narkkaa

Asia, josta en oo pystyny koskaan puhumaan. En täällä blogissa enkä juuri kasvotustenkaan. Asia, joka on vaivannu mua ja meidän perhettä jo monta vuotta. Asia, jota en vieläkään pysty käsittelemään kunnolla, tai edes uskomaan todeksi. Asia, joka on pakottanu ihmisiä tekemään kamalia asioita ja huonoja ratkaisuja. Asia, joka on pakko vain hyväksyä. Asia, jonka ajatteleminen saa kerta toisensa jälkeen itkemään. Mun rakas isoveljeni käyttää huumeita.

Olin 14-vuotias, perusvittuuntunut 8-luokkalainen keväällä 2011. Järjestelin tulevia rippijuhliani, lenkkeilin koiran kanssa, join ensimmäisiä kertoja vaivoin hankittuja siidereitä Mietaan parkkipaikalla ja paiskoin ovia koska ''yhyy elämä on perseestä''. Isoveljeni Jukka seurusteli silloisen tyttöystävänsä kanssa. Niille oli tullu jotain riitaa, ja tämä sen muija yritti saada mua puolelleen ja puhumaan Jukalle ''järkeä'' ettei ne eroaisi. Siinä samassa se kertoo mulle ihan ohimennen, että sun veljes muuten käyttää aineita. En sillon edes tienny vielä, että mistä huumeista tässä nyt puhutaan enkä edes uskonu koko asiaa, luulin vaan että se yrittää huijata mua. Väittihän se samainen muija olevansa raskaanakin. En osannu reagoida koko asiaan mitenkään, jatkoin vaan ihan normaalisti. Vanhemmillehan ei tietenkää saanu kertoa, eihän ne tienny - tai niinhän mä luulin.

Vähitellen mulle alko paljastumaan että kaikki muut tiesi jo. Perheenjäsenet, lähisuku, kaikki. Ainoastaan mut oli jätetty sinne omaan kuplaansa että hei, se on vasta niin nuori, ei sille tarvi kertoa. Jukka on kuulemma polttanu pilveä ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Mä oon ollu tuolloin 8. Ymmärrän hyvin, että mulle ei oo sillon sitä kerrottu. Se taas loukkas mua aivan saatanasti, ettei mun oma perhe oo vaivautunu kertomaan mulle tämmöstä asiaa, joka taas johti siihen että kuulin sen niin helvetin epämääräistä kautta niinkin myöhään. Enhän mä ollu osannu epäillä mitään vaikka Jukka oli kummallinen aika ajoin - sehän oli pienestä asti kirkkain silmin sanonu ettei sekaannu ikinä mihinkään. Niinhän me kaikki.

Tutustuin tuollon suomalaiseen ug-räppiin, ja ne sanat vaan kolahti joka kappaleessa, vaikken edes sillon vielä ymmärtäny mitä se kaikki on. Enkä kyllä voi vieläkää sanoa ymmärtäväni niin kovin hyvin. Luin tuolloin myös kirjan Nancy, suosittelen sitä ihan jokaiselle. Tajuttoman hyvä opus. Aloin ymmärtämään asioita ihan eri tavalla. Yläasteen terveystiedon huumevalistustunti oli puhdasta helvettiä. Kaikki ne vaikutustavat oli suoria kuvauksia siitä mimmonen Jukka oli ollu välillä. Tunsin itteni niin typeräksi ku en ollu tajunnu mitää.

Muistan vieläki sen ku Jukka asui omillaan, ja tuli käymään kotona. Mentiin kahdestaan juttelemaan. ''Lupaa sitte ettet itke.'' Se veti hupparinhihansa ylös, ja näytti punaisia pisteitä kyynärtaipeessa ja kertoi lähtevänsä katkolle. Mä en itkeny. Jukka kävi katkolla pari viikkoa (saatuaan häädön vuokra-asunnostaan) mutta jätti sen kesken. Tuli kotiin kaljalaatikon kanssa, sanoi että se paikka oli perseestä. Siitä olin kyllä samaa mieltä, se paikka näytti lähinnä venäläiseltä vankilalta ku käytiin kattomas Jukkaa sielä. Ne ihmiset sielä oli niin vahvois rauhoittavis että sinne olis voinu kävellä vaikka pommin kanssa eikä kukaa olisi tajunnu reagoida mitenkää. Se tunnelma oli niin kuollu. Jukkaki vaan tuijotti huoneensa seinää eikä reagoinu mihinkää mitää. Ei se ollu se tavallinen, ilkikurinen oma ittensä joka hymähtelee typerille asioille. Se vaan oli  ja tuijotti tyhjyyttä apaattisena. Vietiin sille vaatteita, Aku Ankkoja ja karkkia. Kaikki sinne vietävät tavarat tarkistettiin läpi.

Aikaa kului, Jukka asui kotona ja koko perhe seuras sitä touhua vierestä. Se saattoi istua olohuoneen nojatuolissa, mutta ei päässy siitä ylös. Jalat ei kantanu. Välillä se saattoi olla agressiivinen, välillä taas yli-iloinen. Usein pyydeltiin rahaa velkojen maksua varten. Usein kellään ei ollu tietoa missä Jukka on. Saattoi tulla sekavia puheluita että sisko rakas, tarvisin rahaa, on vähä paha paikka.

Se oli jotain niin järkyttävää, en edes muista tuosta ajasta juuri mitään. En nukkunu ollenkaa, murehdin vain yötä päivää että missä mun isoveljeni on, kenen kanssa ja onko se vielä hengissä. Niin kamalaa ku se oliki kattoa toista siinä kunnossa - nautin joka hetkestä ku Jukka oli kotona. Tiesin että se on siinä, se on turvassa ja sain olla sen kanssa. Ajattelin tavallaan, että jokainen hetki voi olla viimeinen, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Kamalinta tässä oli se, että koko asiasta ei voinu puhua kenellekään. Asia haluttiin tottakai pitää salassa, ketään ei voinu järkyttää ja toisaalta taas en edes olisi pystyny aiheesta puhumaan. Psykiatrian poliklinikallaki asiaa käsiteltiin lähinnä pintapuolisesti, en koskaa pystyny kunnolla avautumaan vaikka asia pyöri päässä päivästä toiseen. Ahdistus oman pään sisällä kasvoi sietämättömäksi ja halusin kuolla.

En tienny kumpi olis parempi, se epätietoisuus etten ikinä tienny missä Jukka on, vai se, että seuraan sitä vierestä ja tiedän liikaakin. Kummassakin oli puolensa, enkä oikeastaan tiedä vieläkään kumpi on oman mielenterveyteni kannalta parempi.

Tämä kamala uutinen tuli mulle ehkä pahimpaan mahdolliseen saumaan. Olin just kuullu, että Jukka on kuivilla ja käy töissä normaalisti. Olin iloinen eikä mulla ollu mitää hätää. Vain viikko sen jälkeen isä soittaa mulle ja kertoo tapahtuneesta. En taaskaan osannu reagoida asiaan mitenkää, yritin vain pitää itteni kiireisenä, siivota ja häärätä kaikkea. Tuo uutinen tuli perjantaina, ku sunnuntaina oli lähtö sinne Viroon (reissupostaukseen tästä). Olin ihan varma, että joudun perumaan koko reissun, eihän siitä tuu mitää että lähden kauas täältä eikä sielä oo edes ketää joka kuuntelis ja ymmärtäis. Päätin kuitenki lähteä ja se päätös oli kyllä harvinaisen hyvä - en missää vaiheessa koko viikkoa joutunu olemaan yksin, joten mulle ei tullu sitä mahdollisuutta ahdistua ja masentua. Palatessani siitä reissusta mun maailma romahti totaalisesti. Hankin sairaslomaa ja olin sekaisin. Join vironviinoja ja yritin keksiä tekemistä. Eihän siitä mitää tullu.

Jukka oli kolme viikkoa Vaasan vankilas tutkintavankeudes. Kirjotin sille kirjeen sinne. Halusin vain kertoa sille, että oon sen tukena ja että se on mulle tärkeä. Etin siihen liitteeksi jonku vanhan kuvan missä me ollaan pieniä, istutaan pihakeinussa ja leikitään vanhalla radiolla. Sain paniikkikohtauksen ja lysähdin kasaan siihen koneen ääreen ku yritin kirjottaa sitä kirjettä. En saanu ajatuksistani mitää selvää. Mun veljeni on vankilas, se on menny tekemään jotain tämmöstä mitä en olisi siitä ikinä uskonu, ei tää oo totta, voisinko jo säpsähtää hereille.  Päästyään vankilasta Jukka totes, että mieluumin se menee vankilaan ku katkolle.

Tällä hetkellä asialle kuuluu mun kannalta suhteellisen hyvää. Jukka ei asu enää kotona ja oon aikalailla hyväksyny jo asian. Kyllä, mun veljeni on narkkari. En mä muutakaa voi tehdä ku yrittää ymmärtää ja hyväksyä - vaikka kuinka haluaisin auttaa toista jotenkin. Se tulee silti olemaan aina mun isoveli, lifeguard, tuki ja turva joka ymmärtää mua tavalla johon kukaan muu ei kykene. Läpi on käyty ihan käsittämättömän vahvoja (ja sekavia) tunteita.

Oon jo kauan halunnu tästä asiasta kirjottaa teille, ihan vain saadakseni omiaki ajatuksiani kasaan. Sain Jukalta nyt luvan julkaista tämän sen tarkistuksen jälkeen. Ymmärrätte varmaan että tämmöseen aiheeseen liittyen en voi kertoa kaikkea - en nyt enkä koskaan - mutta tästä varmaan saa jo suhteellisen hyvän käsityksen mimmosta tää on ollu meidän perheelle viimevuodet. Loppuun Jukka halus sanoa:

''Älkää ihmiset käyttäkö huumeita. Se tuntuu vain hetkellisesti hyvältä.''

Mitä ajatuksia tää teissä herätti?
-Eeva