keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Aletaaks olee?

Mulla palaa hermo, ihan liian kovaa. Nimittäin paskassa parisuhteessa roikkuviin ihmisiin.

Missä vitun vaiheessa seurustelusta on tullu sitä, että omaa elämää ja tilaa ei saa olla, toisessa pitää roikkua kiinni kynsin ja hampain eikä pienintäkään asiaa voi luvata ja sopia kysymättä toiselta? Onko siinä luottamuspulassa ja vapaudenriistossa ihan pakko roikkua puoliväkisin kiinni? Miksei voi vaan päästää irti ja elää? Miksi pallo jalassa tuntuu olevaan synonyymi sanalle parisuhde?
Jos ihan suhteen alkumetreilläkin tulee jo riitaa pienimmästäkin asiasta eikä toista voi päästää käymään edes ruokakaupassa ilman, että herää epämääräisiä harhaluuloja, niin mahdollisesti asialle voisi tehdä jotakin. Siinä vaiheessa, kun ihmiseltä riistetään vapaus ja oikeus tehdä omia valintoja, on jokin pahasti vialla.

Tuutko kahville? Oota mun pitää kysyä mitä hanipöö tekee, että onko se suunnitellu jotain.
Mitä kuuluu? Ihan ok, täs just raksun kans ostamas uutta tiskiharjaa, mitäs sä? :)
Käydäänkö yksillä? Eiku lupasin olla mussukan kans tämän viikonlopun.
Lähdetäänkö reissaamaan? Voiko mun kultsipuppeliki tulla?
Pidetäänkö tyttöjenilta? Mä en pääse.

Perkele. Ihan oikeasti? Vituttaa niin ettei veri kierrä joka kerta kun kyseistä paskanlässytystä joutuu kuuntelemaan. Yleensä tuo nalkuttaminen mielletään naisten hommaksi, mutta yhtä lailla näitä neitejä tuntuu löytyvän miesväestäkin. En vain voi käsittää mikä siinä on. Miksi pitää kysyä lupa, jos haluaa käydä kaveriporukan kanssa viettämässä iltaa? Vakuutellaan että hei en mä oikeesti juo kuin yhden ja tuun kyllä ajoissa kotiin, älä huoli. Mun puolesta voit juoda niin monta ku sielu sietää ja rämpiä kotiin sitten kun siltä sattuu tuntumaan. Mikä ongelma siinä on? Mikä siinä on niin saatanan vaikeaa? Miten tästä voi ylipäätään saada riidan aikaiseksi?

Surullista on se, että sanonta ''rakkaus on sokea'' pitää täysin paikkansa. Eihän siinä rakastuneena tajua ettei kaikkea paskaa tarvi kestää vain, koska toinen on ihana ja rakas. Toinen tuntuu täydelliseltä eikä siinä suostuta näkemään mitään vikaa. Kaverina taas aiheeseen on äärimäisen vaikeaa puuttua sivusta käsin, koska tottakai siitä aiheutuu draamaa. Ja toisaalta, ''mitä se mulle kuuluu'' -asenteella pääsee helpolla. Silti vituttaa katsoa sivusta kun kaveri satuttaa itseään edes tajuamatta sitä itse. 

En edes yritä väittää, että se eroaminen olisi jotenkin helppo ja yksinkertainen päätös. Tai välttämättä edes paras ratkaisu. Lyhyessä suhteessa se on vielä helppoa kun ei haluta joustaa ja tehdä kompromisseja, suhteen voi vain päättää helposti toivottamalla dramaattisesti hyvää loppuelämää. Toisaalta jos ihminen on niin heikko, ettei päätöstä uskalla tehdä ja nimenomaan roikutaan väkisin kiinni jossakin mikä ei tee kenellekään mitään hyvää, olisi ehkä ihan paikallaan olla hetken yksin ja olla ensin sinut oman itsensä kanssa. 

Joo, mä olen sinkku ja ihan helvetin tyytyväinen kyseiseen tilanteeseen. Ei, en ole katkera sinkkuudestani eikä mulla ole pakottavaa tarvetta löytää jotain sattumanvaraista miehenturjaketta vierelleni koska ihmisten kuuluu pariutua. Rakastan tätä vapautta ja omaa tahtoa. Mä en ole tilivelvollinen kenellekään eikä mun tarvi kysellä toisten mielipiteitä ja suunnitelmia jos haluan tehdä jotakin. Mä saan itse päättää omista asioistani. Eli toisin sanoen voisin nyt olla se kiljuva pissis kolmen euron drinkki kädessä huutamassa villiä ja vitun vapaata.

Hämmentävää, miten ihmiset määrätietoisesti hakeutuu parisuhteisiin jo nuorena muksujen ja omakotitalon kiilto silmissä. En väitä, etteikö se olisi stereotyyppinen elämän kiertokulku ja samalla valtaosan elämänkaari. Mietin usein, että kuinka moni edes tajuaa kyseenalaistaa sitä totuttua toimintatapaa? Ei kaikkien ole pakko pariutua, hankkia lapsia, mennä naimisiin ja ottaa asuntolainaa et voi leikkii kotia. Mutta koska yleinen käsitys on se pariutuminen ja kotileikit, kuinka moni oikeasti edes harkitsee jotain muuta vaihtoehtoa?

Lisäki joka ikinen alle nelikymppinen joka ulisee tyyliin ''yhyy mulla ei oo miestä/naista, jään varmaan vanhaksi piiaksi :('', voitteko ystävällisesti tukkia turpanne? Säästätte huomattavan paljon ympärillänne olevien ihmisten hermoja. En voi sille mitään, että mun hermot kailahtaa saman tien jos 15-vuotiaat pissikset itkee kuinka ne ei varmaan koskaan löydä täydellistä miestä koska oon niin ruma, lihava, lyhyt, lättäjalkainen ja hiuksetki on huonosti. Ei sitä elämänsä rakkautta löydä ulisemalla eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan. Ei kukaan tuu sua kotoa hakemaan. Hengittäkää syvään ja nauttikaa vapaudesta.

Häshtäg ievan kootut parisuhdeneuvot.
-Eeva

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Hyvää päivää, mä olen herra heroiini



Lopetin kaikki lääkkeet kuukausi-pari sitten. Olihan se yhtä helvettiä sen pari viikkoa, kun lopetin kaiken seinään enkä vähennellyt hiljalleen niin kuin olisi pitänyt. Syöminen oksetti ja oli muutenkin koko ajan pahoinvoiva olo. Nukkuminen oli lähinnä hikisissä lakanoissa kieriskelyä ja turhautumista, pyörrytti, sydäntä puristi ja kylmänhikisyys puski pintaan. Nämä on ihan turvallisia lääkkeitä eikä aiheuta riippuvuutta, syö vaan. Hoitajakin totesi, että oma vika, kun et keskustellut lopettamisesta lääkärin kanssa. Vittuako mä sille lääkärille sanon että haluan lopettaa nämä, kun lääkitys ei enää tehoa ja oon vaan zombi päivästä toiseen. Ratkaisuna olisi tietysti ollut joko annoksen nostaminen tai kokonaan uusi lääkitys, taas kerran. Kiitos ei. Toisinaan mietin että mistä vitun muropaketista lääkärit on ne paperinsa löytäny. Mutta hei, ei saa valittaa koska meillä täällä Suomessa on kuitenkin hyvä terveydenhuolto.

Nyt kun lääkkeistä on päästy (toivottavasti) lopullisesti eroon ja ainoa, mitä säännöllisesti syön on ruisleipä ja e-pillerit, olo on helpottunut. Ja terve. Mä oikeasti tunnen taas jotain, enkä ole se zombi. Vituttaa ja järkyttää mielenterveysongelmien hoitotapa, jossa lääkkeistä kieltäytyminen on yhtä kuin hoidosta kieltäytyminen ja ''ei sulla oo motivaatiota parantua''. Tosin ihan omasta tahdostani aloitin ensin mirtazapinin, sen jälkeen cipralexin ja triptylin ja myöhemmin ketipinorin syömisen. Ajattelin, että kai tätäkin hoitomuotoa voi kokeilla, jos siitä apua on. Ja kyllähän siitä olikin, oman aikansa. Esimerkiksi ketipinor helpotti nukkumista josta ei muuten tullut mitään. Nyt kun pystyn taas nukkumaan suhteellisen normaalisti, en ymmärrä miksi mun pitäis vieläkin syödä noin vahvasti vaikuttavia lääkkeitä, vaikka se paperilla onkin mieto lääke ja pieni annostus.

Multa poistettiin kaikki neljä viisaudenhammasta nukutuksessa 17.2. tiistaina, eli pian 3 viikkoa sitten. Jännitti, ahdisti ja rintaa puristi. Hengittäminen oli vaikeaa ja kädet tärisi. Paniikki oli päällä heti aamusta, ennen kuin edes pääsin sairaalarakennukseen. Kävellessäni ison rakennuksen pääkäytävää päästä toiseen se varsinainen paniikki vasta iskikin. Pystyin onneksi rauhoittelemaan itseäni ajatuksella, että pian mut nukutetaan ja sitten en enää tunnekaan mitään. Ilmeisesti toimenpide on mennyt jotenkin näin: viilletään ien auki koska viisaudenhammas ei ollu vielä puhjennu, murskataan hammas paloiksi ja poistetaan kokonaan, jonka jälkeen tikataan leikkaushaava kiinni. Tämä x 4.

Heräämössä se oikea paniikki sitte vasta iski. Muistan heränneeni nukutuksesta ja alkaneeni ensimmäisenä huutamaan hoitajille ''Hei miks mä oon näin kännissä, mitä vittua te ootte oikeesti mulle juottanu? Miks mä en muista juoneeni mitään?''. Oli vissiin vähä sekavat olotilat nukutuksen jäljiltä. Toivottavasti siitä mun mölinästä ei oo saanu mitää selvää, mulla oli kumminki happimaski naamalla ja kylmäpussit poskilla. Arvioin kivun asteikolla 1-10 seiskaksi ja yritin höpöttää hoitajille, että tuokaa nyt helvetti mulle jotain tähän kipuun. Pian niitä hoitajia hääräski niinku muurahaisia siinä sängyn ympärillä laittaen millon suonensisäisenä ja milloin pillerimuodossa mulle kipulääkkeitä.

Kaksi viikkoa pelkää soseruokaa, kutittavat tikit suussa ja kourallinen panacodia ja penisilliiniä päivittäin. Tiistaina leikkauksesta tulee kolme viikkoa ja mun kielestä vieläkin n. kolmasosa on tunnoton. En usko että tämä nyt enää menee minkään puudutusaineenkaan piikkiin ja pelottaa, että onko ne onnistunu sörkkimään hermoja jotenki niin, ettei se tunto palaa enää ikinä. On muuten vittumaista purra kieleen kymmeniä kertoja päivässä ja olla jatkuvasti verenmaku suussa. Yöksi tarvin vieläkin kipulääkettä, koska hermokivun kanssa nukkuminen on mahdotonta. Vituttaa ku just pääsin lääkkeistä eroon ja nyt joudun taas syömään niitä. Onneksi tämä on vaan väliaikaista.

Lääkkeitä, tabletteja, pillereitä, kapseleita, imeskeltäviä, pureskeltavia, poretabletteja... Ei kiitos.
-Eeva

torstai 8. tammikuuta 2015

Pulled pork -patonki


PULLED PORK -PATONKI

1 porsaan lapa
Suolaa
Aromisuolaa
Pippuria
Grillausmaustetta
3 sipulia

2 esipaistettua patonkia
Rehuja (kurkkua, tomaattia, jäävuorisalaattia...)
Kastikkeita

■ Ota liha jääkaapista huoneenlämpöön noin puoli tuntia ennen uuniin laittamista.
■ Mausta liha ripottelemalla reilusti mausteita pintaan molemmin puolin ja möyhentämällä lihakimpaletta niin ku se olis sulle velkaa.
■ Laita maustettu liha uunivuokaan. Kaada pohjalle muutama desi vettä.
■ Paloittele sipuli isohkoiksi lohkoiksi ja laita palaset vuoan reunoille. Laita vuoan päälle folio.
■ Kypsennä 120-150 asteessa 4-5 tuntia. Liha on valmista kun se on täysin kypsää ja murenee helposti.
■ Laita paiston loppuvaiheessa esipaistetut, kostutetut patongit myös uuniin. Ota patongit pois uunista sitte ku näyttää hyvältä. Tietysti voit myös olla ahkera ja leipoa patongit itse. Itse en jaksanut, kiitos Tokmannin 1€/pkt -patonkitarjouksen.
■ Sahaa patongit kyljestä auki ottaen mallia subwayn tädeistä.
■ Murenna liha pieneksi silpuksi ja uita sitä hetken uunivuokaan kertyneessä nesteessä.
■ Kasaa patonki ladellen sisään lihaa, kypsynyttä sipulia, rehuja ja kastikkeita. Hesburgerin valkosipalikastike on silkkaa rakkautta.
■ Yritä olla tunkematta patonkia liian täyteen, jokainen varmasti tietää sen syömisen vaikeuden.
■ Haaveile syödessäsi Baileysistä. Löydä samalla netistä ohje kotitekoiseen Baileysiin, jota on pakko kokeilla.

Omnomnomnomnomnomnomnomnom.
-Eeva

tiistai 6. tammikuuta 2015

Viinaa, twisteriä ja raketteja

En edes muista koska olisin viimeksi ottanu kameralla kuvia ryyppäjäisis. Kokoonnuttiin uutenavuotena meille ampumaan raketteja ja pelaamaan twisteriä. Pitkästä aikaa ilta sisälsi vähä muutaki ku tylsää eessuntaassun hinaamista viinakupin, sen ainaisen juomapelin ja tupakin välillä. Enää puuttui Puskajussin kebabranskikset niin ilta olis ollu täydellinen. Kiitos!
 Nico keksi uuden kaljatelineen ku Miia pyllisteli twisterimatolla.




 Jokavuotiseen tapaan, voin taas kehottaa käyttämään googlea mikäli haluatte selailla hienoja rakettikuvia.





Kiitos ku otatte selfieitä mun kameralla.

Mites teillä juhlittiin vuosiluvun vaihtumista?
-Eeva

torstai 1. tammikuuta 2015

Parempaa uutta vuotta

Pysähdyin tänään pitkästä aikaa miettimään, että mitä mulle kuuluu. Tajusin, etten oo pariin kuukauteen miettiny koko asiaa ollenkaan. Varmaan siksi, etten oo hetkeen käyny sillä mun hoitajalla, jolla yleensä käyn joka viikko juttelemassa ja miettimässä. Oikeestaan on tehny tosi hyvää välillä vaan elää eikä miettiä niin tarkasti kaiken aikaa miltä nyt tuntuu, entäs nyt, mitenköhän huomenna.


Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata

Nukkuminen on edelleen tosi levotonta ja samalla tokkuraista. Multa saatetaan kysyä, mitä yöllä on tapahtunu tai muuten ihmetellä. Vituttaa vastata siihen, että mä en muista koko yöstä mitään vaikka olisinki ollu ''hereillä''. Oon niin sekavissa ja muistamattomissa olotiloissa. En onneksi sentään oo enää ihan niin sekaisin ku aiemmin, aamuisin ku herään. Sivuaskeleita otan edelleen ku ponkaisen sängystä ylös.


Sama mies ja sama nainen, samanlainen

Kerroin aikaisemmin postauksessa, jossa kirjoitin isästä, että en ikinä saanu anteeksipyyntöä. Jouluaattona sain sen. Olkoon tämä siis samalla se kuuluisa ''joululahjapostaus'', koska tämä oli mun paras joululahja ikinä. Kysyin isältä että haluaako se lukea tekstin jonka oon siitä kirjottanu. Se luki sen ja sanoi sen jälkeen, ettei tunnista itteänsä tuosta tekstistä ja että se on tosi pahoillaan siitä mitä se on mulle tehny. Sanoin, että en mäkää sitä enää siitä tekstistä tunnista, ihan eri mies nykyään. Halattiin ja oltiin onnellisia siitä, että meillä on nyt kaikki hyvin.

Kun suljen silmät, kuulen huudon: juokse!

Autokoulu edistyy ja kortti pitäis olla taskussa kuukauden-parin sisällä. Maksoin just laskusta ensimmäisen erän, 600 euroa. Ahdistavaa ajatella, että ne numerot mitä siirtelen tililtä toiselle, ei oo mun. Opintolaina. Joo, elämäni ''halvin'' laina mitä tuun ikinä saamaan, kaikki on aina neuvoteltavissa ja sovittavissa ja niin edelleen. Ahdistaa se silti käyttää rahoja jotka ei oo mun, jotka joudun kumminkin vielä hankkimaan takaisin.

Oon kattonu vierest miten junnu kasvo mieheks, turtuneet kasvot ku huumeet vei mielen

Oon onneksi päässy eroon siitä tavasta, että seuraan painoani ja kirjaan ylös syömisiäni. Toisin sanoen oon syöny viimeaikoina niin paljo kaikkea paskaa (joo, joulukiloja eehehhe t. radiotoimittajat) etten varmaan olisi edes jaksanu kirjoittaa niitä. Peilikuva ei miellytä ja paino ahdistaa, vaikkei mua niinkään numerot kiinnosta. Lohtusyöminen on vissiin tehny jonku comebackin. Tai sit mä vaan yksinkertaisesti tykkään syödä, ilman mitää sen filosofisempaa syytä... Jonki sortin itsekuri olis taas kova sana.

Parempaa uutta vuotta.
-Eeva